Yön ja päivän voimasuhteita – arviossa Ultramariini ja Vuoret

Ultramariinin soundi on kirkas kuin hopeisina kiiltävien koivunlehtien läpi siivilöityvä päivänvalo, Vuorten soundissa taas kuuluu kahden vaarakummun keskelle rakennetun teollisuuskaupungin kivinen dekadenssi, kirjoittaa Mikael Mattila.

Ultramariini, kuva: Tero Ahonen
Tero Ahonen
Ultramariini
Lasimeri
M.Dulor
7,4
Vuoret
Portti
Soit se silti
8,9

”Kesäkuu on tyhjä lupaus, heinäkuu on toivoton […] elokuu, haluan jatkuvan sen.”

Näin laulaa Vuoret-yhtyeen solisti Teemu Into kitaristi-biisintekijä Ville Aallon sanoja bändin debyyttilevyn neloskappaleella Me emme syntyneet joutseniksi.

”Tiesitkö sä silloin jo mitä sanot meille, aurinko, Näsijärven rannalla, kun vielä menit taivaalla – hyvästi”, maalailee puolestaan Matti Johannes Koivu Ultramariinin nelos­albumin päätösraidalla Aurinko.

Elokuu on se kuukausi, jolloin yö ja päivä palaavat kohtaamaan ja heittämään toisilleen ohimennen terveiset ennen syksyä. Se on eräänlainen vahdinvaihto: päivä nyökkää hyväksyvästi ja viittoo yölle sijaa omaan soppeensa, kunnes palaa taas kolkuttelemaan vahtikopin ovea huhti-toukokuun taitteessa.

Tämä dualismi tuntuu Ultramariinin ja Vuorten levyillä erityisen vahvana. Varsinkin, kun niitä tulee kuunnelleeksi elokuun viimeisinä päivinä. Jos Ultramariinin kuulas helinäpopsoundi on päivä, on Vuorten melodramaattinen kitarajylinä yö.

Lyhyt taustoitus: Hämeenlinnalainen Ultramariini oli eräs uuden vuosituhannen juhlituimpia kitarapopbändejä, joka toi lyyrisyyden takaisin kotimaiseen rockiin. Sittemmin sen solisti Matti Johannes Koivu nousi uuden sukupolven lauluntekijöiden kunniagalleriaan, ja emoyhtye jäi liki vuosikymmeneksi, jos nyt ei tauolle, niin ainakin hiljais­elolle.

Ultramariinin taiteellinen dynamo oli Ville Aalto. Oli. Kun yhtye alkoi osoittaa elonmerkkejä viime vuoden puolella, oli yksi joukosta poissa. Sen kummempaa tietoa Aallon sivuun jäämisestä ei ole, mutta kenties vuodesta 2013 työstetty Vuoret oli vienyt lauluntekijän ambitiot muualle. Tästä huolimatta Aalto on myötävaikuttanut noin puoleen Lasimeren kappaleista.

Suurempia musiikillisia yhtäläisyyksiä Portin ja Lasimeren välillä ei ole. Ultramariinin soundi on kirkas kuin hopeisina kiiltävien koivunlehtien läpi siivilöityvä päivänvalo, Vuorten soundissa taas kuuluu kahden vaarakummun keskelle rakennetun teollisuuskaupungin kivinen dekadenssi.

Silti levyillä on läsnä omanlaisensa paikallisuuden tuntu. Tamperelainen Vuoret kuuluu olevan Tampereella ihan konkreettisesti: Viides kirkko -kappale pohjautuu legendaariseen salaliittoteoriaan siitä, kuinka kaupungin kirkkojen sanotaan muodostavan ilmakuvassa pentagrammin – jos siis lounaassa sijaitsevaan Eteläpuistoon olisi suunnitelmien mukaisesti rakennettu kirkko.

Nyt ”psykomaantieteen” kiinnostuksen kohteisiinsa laskeva bändi tyytyy vain makoilemaan ”näkymättömän tornin varjossa”.

Lasimeren kappaleissa taas vilisee keskikokoisessa radanvarsikaupungissa kasvaneen lauluntekijän sielunmaisema: puut, auringot, tehtaat, lähiöt, pellot ja lähijunat. Ne ovat itsetarkoituksen sijaan kuitenkin enemmän kuvitusta, Koivun pyrkimys kytkeä Lasimerta määrittävä eron ja kaipuun (kenties entistä johtohahmoaan kohtaan?) tunne johonkin konkretiaan ja maamerkkeihin.

”Ei ole mitään alkuperäistä, ei ole turvapaikkaa menneisyydessä”, tyytyy Vuoret lakonisesti toteamaan melankolisella Ei ole alkuperäistä -kappaleella, jonka teemariffi on yksi vuoden upeimpia.

Musiikillisesti Portilla parasta ovatkin Ville Aallon ja Sami Nissisen kitarat. Niiden yhteissoundi laskettakoon jonkinlaiseksi shoegazeksi, mutta ilman historian painolastia.

Toki yhtye tunnustaa esikuvikseen kaikenlaiset jylinä- ja kolinabändit Swervedriverista Killing Jokeen, mutta ilmaisu ei ole jäljentämistä tai jonkin ennalta määrätyn estetiikan toteuttamista.

Ehkä kerrankin siitä, että tekijät ovat parikymppisten tulokkaiden sijaan aikamiehiä, on hyötyä. Vaikutteet ovat saaneet jalostua rauhassa, jolloin taiteellisissa ratkaisuissa on hätiköimätöntä viisautta.

Lasimeren tapauksessa musiikillinen jälki on kyllä kaunista, mutta tuntuu lopulta tietyn kaavan toistamiselta. Ennakkosingle Sointu on toki upea popsingle ja vaikkapa Avaruudessa kunnianhimoinen ”iso” sävellys, mutta esimerkiksi Taivaansini on taas yksi pauhaava voimaballadi, joka tuntuu vain tuhlailevaan tunnelataustaan ja sanojaan.

Toisaalta on hyväkin, että Koivu on säilyttänyt kirjoittamisessa itsensä. Hän on ekspressiivinen ja sentimentaalinen, siinä missä Aalto on niukempi ja abstraktimpi tiivistäjä.

Silti Lasimeren ansioksi on laskettava tietty heittäytyminen. Koivu laulaa tunnettaan ulos välillä niin äärirajoilla, että hengästyttää jopa itsensä. Se on yhtä aikaa vähän yliyrittävää mutta viehättävän vilpitöntä.

Toisaalta, osaa Vuoretkin olla vavahduttavan tunteikas: Portin päätösraita Mennään rannalle on yksi vuoden upeimpia biisejä, joka puskee ainakin vähän levyn ”nykyisyyden” käsitettä rakastavaa teemaa kauemmas: niin paljon kuin öinen, kivinen kaupunki painostaisi, seuraa syksyn pimeyttäkin uusi valo ja kaukaa veden takaa kajastava aamu.

Aurinko. Ja se hetki, kun ”ulkona on elokuvajulisteesta varastettu taivas”.