1990-luvun lopusta asti operoinut ja viime vuoden lopulla kolmannen levynsä julkaissut Flannelmouth on ehtinyt nähdä kaikenlaista – ja kertoo nyt kokemuksistaan lukijoille.
Pop-yhtye kertoo haastattelussa, miten ysärin lopun bändielämä erosi nykypäivän vastaavasta ja mitä helsinkiläisiä keikkapaikkoja heillä on ikävä – sekä tietenkin tuoreimmasta, Helsinkiä käsittelevästä I Am the Town -albumistaan. Kysymyksiin vastasivat kitaristi Ari Virtanen ja basisti Antti Lönnblad.
Lisää orkesterin puuhista voi lukea bändin Facebook-sivuilta. Keikkoja yhtyeellä ei ole tällä hetkellä buukattuna. Onpas, niitä ei ole vain julkistettu vielä!
Flannelmouthilla on historiaa jo useammalta vuosikymmeneltä. Millaista on bändielämä 2010-luvulla verrattuna 1990-lukuun?
Ari: ”Nuoremmat bändit näyttävät paljon fiksummilta kuin mitä itse olimme joskus. Muistelen kauhun ja häpeän sekaisin tuntein niitä aikoja, kun olemme rymynneet 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa ympäri Suomea. Oliko esimerkiksi aivan pakko aikoinaan ryhtyä snägäritappeluun Joensuun torilla paikallisen lätkäpelaajan kanssa, kun menin puolustamaan paikallisen indiebändin Poolin kitaristia? Onneksi minulla sattui olemaan helmikuussa nahkatakin povitaskussa aurinkolasit kotelossa, minkä ansiosta kylkiluut säilyivät ehjinä.”
Antti: ”Isoin ero on digitaalisuus. Vielä 1990-luvulla meidänlaiset marginaalibändit eivät juuri äänittäneet treenejään, koska halvalla kasettimankalla äänitetystä pätkästä ei saanut mitään selvää ja sen kasetin kelailu oli tolkuton riesa. Nyt voi vain painaa nappia puhelimesta ja äänitys kuulostaa heti ihan mielekkäältä. Se tekee treenaamisesta ja biisien kehittämisestä hurjan paljon helpompaa.”
Ari: ”1990-luvun lopussa romantisoimme tee-se-itse-meininkiä, ja siksipä teimme joka keikalle eri julisteet – hulluutta. Nykyään markkinointi maksaa korkeintaa jännetuppitulehduksen, kun pitää päivitellä eri sosiaalisen median markkinointikanavia aktiivisesti.”
Kun vertaat Suomen tai Helsingin rock-skeneä yhtyeenne alkuaikoihin, miten maailma on muuttunut? Tarkoitan esimerkiksi musiikin tekemisen motiiveja ja ilmapiiriä.
Ari: ”Helsinki tai maailma eivät ole vieläkään valmiita. Nykyään uusille bändeille avautuu kuitenkin selkeästi enemmän tilaisuuksia päästä vaikkapa ulkomaille keikoille kuin aiemmin. Meillä oli oma kansainvälinen tilaisuutemme, kun vuonna 2003 yksi englantilainen tuottaja halusi meidän muuttavan Englantiin ja tekevän hänen kanssaan musiikkia, mutta siinä vaiheessa oli suurella osalla bändin jätkistä opiskelut siinä vaiheessa, ettei tonnikaladieetti ja Lontoo lottokuponkina tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Niin, ja jouduimme kieltäytymään kauniisti myös Depeche Moden tuottajan tarjouksesta tehdä levy hänen kanssaan, koska meillä ei ollut rahaa sellaiseen hankkeeseen.”
I Am the Town -albuminne on ollut nyt kaupoissa pari kuukautta. Miten levytyskantaan palaaminen on sujunut?
Ari: ”Reaktiot levyyn ovat tälläkin kertaa olleet mahtavan innostuneita, ja vastaanotto on ollut hienoa. Tällä kertaa oli pakko hankkia tuottaja. Kyselin Twitterissä tuottajan perään, ja Julius Mauranen vastasi. Se olikin hauska sattuma, sillä hän oli kuullut musiikkiamme ensimmäisen kerran BBC:ltä silloin, kun hän oli ollut siellä töissä 2000-luvun alkupuolella. Mauranen piti uusista biiseistämme ja ymmärsi heti, millaisen levyn haluamme tehdä. Lopputulos on jotakuinkin täydellinen.”
Levytätte yleensäkin melko harvakseltaan. Miksi?
Antti: ”Me olemme puoliammattilaisbändi, joka pyrkii tekemään ammattilaislaatuista musaa. Meillä on aina ollut johtotähtenä, että levyjen pitää olla niin hyviä, ettei niitä joudu vuosien ja vuosikymmentenkään päästä häpeilemään. Sellaisen musan tekeminen oman työn ohessa ei ole kovin nopeaa. Eikä levyjä ole varaakaan tehdä koko ajan, se on kallista lystiä.”
Esimerkiksi Forgotten Tapes -singlenne on hyvin nostalgiselta kalskahtava kappale. Oletteko nostalginen bändi?
Antti: ”Se biisi kertoo nostalgisista fiiliksistä, mutta en tiedä kuvaileeko nostalgia meitä sen kummemmin. Tietenkään rockmusa ei ole enää kymmeniin vuosiin ollut mitään uuden sukupolven kapinaa vaan perinteikäs musiikkityyli, jossa kaikuvat monien vuosikymmenten kerrostuneet vaikutteet. Mutta ei kai musiikin kytkeytyminen perinteeseen tarkoita, että se on nostalgista? Nostalgia-sanasta tulee mieleen semmoinen parhaat vuotensa nähnyt bändi, joka muistelee nuoruuttaan ja junnaa paikallaan. Me ollaan just tehty tähän asti paras levymme ja ollaan paremminkin huipulla tai matkalla sinne.”
Ari: ”Forgotten Tapes oli nimenomaan jonkin sortin nostalginen takauma 1990-luvun puoliväliin, jolloin tallensin kirjaston levyjä kaseteille ja nauhoitin radio-ohjelmia. Mutta ettäkö nostalginen bändi? Ehkä ei kuitenkaan.”
Jos nykyajan kiireisellä ihmisellä on aikaa kuunnella vain yksi kappale Flannelmouthin uudelta levyltä, mikä hänen kannattaisi valita tutustumisbiisiksi? Miksi?
Antti: ”Ehkä Light Arrows, joka alkaa hyvinkin kepeänä poppina levyn alkupuolen tyyliin mutta päättyy riehakkaampaan rokkaukseen, jota on enemmän levyn lopulla.”
Mikä on kaunein palaute, mitä olette musiikistanne saaneet?
Ari: ”Vuonna 2010 olimme keikalla Tampereen Telakalla ja hermoilimme hieman soundimme kanssa. Äänimies laukaisi jännityksen. ’Ei mitään hätää, teillä on hyvänkuuloinen bändi’, hän sanoi ja laukaisi naurunremakan bändissämme. Siitä tuli lentävä lause, jota viljelemme aika taajaan. Pakko mainita toinen juttu vielä. Yksi ensimmäisistä debyyttialbumimme arvosteluista sanoi: ’En usko, että Suomessa on ikinä tehty hienompia biisejä’. Se oli paljon sanottu.”
Uusi levynne viittaa nimellään Helsinkiin. Jos teidän pitäisi viedä ulkomaalainen ystävänne johonkin viihtyisään paikkaan Helsingissä, mihin hänet ensi töiksenne veisitte?
Ari: ”Harjutorin saunaan. Klassikkomesta, johon olenkin vienyt ulkomaisia ystäviäni. Suomalainen saunakulttuuri herättää aina sekä hilpeyttä että kunnioitusta ulkomaisissa kavereissa. Eräs ulkomainen muusikkoystäväni muistelee vieläkin vaikuttuneena näkemäänsä. Kuvittele loput.”
Mikä helsinkiläinen jo suljettu keikkapaikka on ollut teille vuosien saatossa läheisin? Factory, Stella Star, Kipsari, mitä näitä nyt on.
Ari: ”Noissa kaikissa olemme soittaneet. Stella Starissa joutui pelkäämään henkensä puolesta, kun mikrofoneista tuli sähköiskuja.”
Antti: ”Factorysta mieleen jäi lähinnä rähjäisyys ja alaikäiset kaljoittelijat, joiden papereita ei tainnut tarkistaa kukaan.”
Ari: ”Edesmenneistä mestoista läheisimmän on pakko olla Fat Mama, jossa soitimme ensimmäisen keikkamme. Eihän se keikkamestana ollut kummoinen, mutta antoi kuitenkin meille ensimmäiset tilaisuutemme päästä keikalle.”
Lopuksi klassikkokysymys: jos saisitte olla joku eläin, mikä olisitte ja miksi?
Ari: ”Kilpikonna. Me olemme Aisopoksen tarinan hidas kiiruhtaja, kilpikonna, joka tasaisella etenemisellään voittaa ylimielisen jäniksen.”