James Dean Bradfield ei enää usko tappelukykyihinsä.
Teksti: Laura Friman, kuva: Jana Blomqvist
Rumban Laura Friman sai toteuttaa erään rockfantasiansa ennen Manic Street Preachersin edellistä Suomen-keikkaa toukokuussa Helsingin The Circuksessa, kun hän pääsi haastattelemaan yhtyeen nallekarhumaista solistia ja kitaristia James Dean Bradfieldiä.
Manic Street Preachersin lauantaisen Flow-keikan kunniaksi julkaisemme haastattelun nyt Rumban verkkosivuilla.
Miksi Futurology, kun edellisestä albumista on alle vuosi?
“Emme vieläkään tiedä itsekään, mistä Futurology tuli. Oliko kyseessä pelkkä onnekas sattuma vai alitajuinen suunnitelmamme? Niin tai näin, tajusimme Rewind the Filmiä nauhoittaessa, että olemme itse asiassa työstämässä samalla toistakin albumia. Siinä missä Rewind the Film oli akustinen, seesteinen ja sisäänpäinkääntynyt, sen rinnalla kasvanut, paljon piikikkäämpi materiaali muodosti selvästi Manner-Eurooppaan sijoittuvan teoksen, joka ammensi niin historiasta, nykyhetkestä kuin tulevastakin. Pysähdyimme hengähtämään, että mitä helvettiä oikein tuli tehtyä: Jeesus Kristus – kokonaan erillinen albumi. Mietimme, julkaisemmeko tätä levyä ollenkaan. Vastaus oli, että tietysti – muuten olisimme ihan nössöjä. Olemme julkaisseet yksitoista albumia. Jos emme ole vielä siinä pisteessä, jossa voimme nauttia taiteellisesta vapaudesta, sitä pistettä ei tule koskaan.”
Mikä on lempimaasi Euroopassa?
“Rakastan Pohjoismaissa reissaamista. Kun matkaa Suomesta Ruotsiin, Tanskaan, Norjaan tai Islantiin, käy pian selväksi, että kunkin maan kulttuurit poikkeavat tyystin toisistaan. Kierros täällä summaa sen, miksi eurooppalainen identiteetti on haastava käsite. Erityisesti Isossa-Britanniassa koko Eurooppa-keskustelu on vitun solmussa. Siellä ei tajuta, että Eurooppaa yhdistävät vain historiamme konfliktit. Olen EU-myönteinen, mutta eurooppalaisuutta ei voi pakkosyöttää kerralla nieltävänä tablettina. Sitä pitäisi tiputtaa suoneen vähitellen.”
Kuinka poliittisesti aktiivinen olet?
“No, kuuntelen aktiivisesti Radio 4 -kanavan ajankohtaisongelmia ja luen lempisanomalehteni The Guardianin jokaikisenä päivänä. Äänestän tietysti aina. Otan äänestämisen vakavasti ja paneudun asiaan: pidän huolta siitä, että äänestän fiksua tyyppiä. Lisäksi yhtyeemme ottaa omalla tavallaan kantaa moniinkin poliittisiin kysymyksiin. Se riittää minulle. Nautin politiikasta myös viihteenä: se ei koskaan kyllästytä minua. Sehän on silkkaa saippuaoopperaa – rumien ihmisten showbisnestä täynnä inhimillisiä tuunteita!”
Millainen olo sinulla on minuuttia ennen keikan alkamista?
“Tämän voin kuvailla tarkasti: tarkalleen se sama olo, joka minulla oli varhaisteininä, kun tiesin joutuvani tappeluun. Se hetki, kun joku haastoi riitaa ja muut kerääntyivät ringiksi ympärille. Se hermostuttava möykky mahassa. Tiedän kuitenkin selviäväni adrenaliinin avulla tuon tunteen läpi. Ensimmäisen biisin puolivälissä möykky vatsanpohjasta on jo kadoksissa.”
Nousetko yhä lavalle samojen heppujen kanssa kuin kaksikymmentä vuotta sitten?
“Ehdottomasti. Kumpikaan bändikavereistani ei ole muuttunut juurikaan. Isyys on rauhoittanut meitä kaikkia, mutta minä ja Richie olimmekin joukon ainoat oikeat hulttiot. Ei tämä enää kovin rock ’n rollia ole. Nick ei juo maksansa takia, Sean muuten vain. Minä taas joudun välttelemään alkoholia ääneni takia. Nuoruuden kuolemattomuus on poissa. En enää kuvittele, että voisin mennä räkäiseen baariin ja päätyä nyrkkitappeluun, josta selviän voittajana. Nykyään minun pitää selvitä ehjänä kiertueelta kotiin perheen luokse.”