Klamydia-Vesku ja Pää kii -Teemu yhteishaastattelussa – Mikä punkkareita yhdistää, mikä erottaa?

07.10.2013

Vesku Jokinen ja Teemu Bergman ovat kuvia kumartamattomia rääväsuita, jotka ovat raivanneet tiensä suomalaisen punkrockin eturintamaan ilman ainuttakaan kompromissia. Tästä syystä heitä joko vihataan tai rakastetaan. Lue Rumbassa 9/13 julkaistu haastattelu tästä.

Teksti: Mervi Vuorela

Äkkiseltään voisi väittää, että Vesku Jokinen ja Teemu Bergman ovat toistensa vastakohtia. Median luomien karikatyyrien valossa Jokinen on alapäähuumorin ja kiitos-paitojen tasolle jämähtänyt juntti, joka tekee huumorimusiikkia ikuisille luokkaretkeilijöille. Bergman taas on sukupolvensa äänitorveksi nostettu ihmelapsi, jonka biiseissä sekakäyttäjäluuserit antavat kasvot yhteiskunnan rakenneongelmille.

Siinä missä Jokinen on pitänyt Klamydian kasassa 25 vuotta, Bergmanin bändit ovat kestäneet aikaa yhtä hyvin kuin Donatella Versacen kasvot. Kriitikoiden keskuudessa Klamydia on aina ollut helppo joukkolynkkauksen kohde, kun taas Pää kii, Kakka-hätä 77, The Heartburns, Nazi Death Camp ja muut Bergmanin bändit ovat saaneet osakseen hekumallista suitsutusta.

Vaikka 43-vuotias Jokinen ja 35-vuotias Bergman ovat osittain eri sukupolvea, he eivät ole niin erilaisia kuin äkkiseltään luulisi. Kun kaksikko istahtaa samaan haastattelupöytään ja alkaa puhua Bergmanin Rock’n’Roll Bullshit Records -yhtiön uudelleenjulkaisemasta Blitzkrieg Boys -ep:stä, molempien reaktio on sama: ep on loistava, debyyttilevy aika paska.

Yhdistävän musiikkimaun lisäksi sekä Jokinen että Bergman ovat pikkukaupungissa varttuneita elämäntapapunkkareita, joiden suuri suu ja tinkimätön asenne ovat tuoneet heille vähintään yhtä paljon vihamiehiä kuin diggareita. Harkitun imagonvarjelun sijaan kaksikko on tottunut laukomaan provokatiivisia kommentteja, joita osa punkkareista kavahtaa ja osa ei yksinkertaisesti ymmärrä.

Jokisen mukaan hänellä on tapana sanoa ensin ja ajatella vasta sitten. Bergman on samoilla linjoilla:

”Harvemmin tulee mietittyä, loukkaantuko joku. Toisinaan jopa haluan, että joku loukkaantuu. Ei ärsyttäminen mikään itseisarvo ole, mutta toki välillä on kiva tökkiä kaikkia mätäpaiseita ja katsoa, mitä sieltä purskahtaa”, Teemu toteaa.

Siinä missä Bergman ärsyttää mielellään niin kokoomuslaisia, perussuomalaisia kuin punkkareitakin, Jokinen on onnistunut herättämään närää ennen kaikkea punkliikkeen sisällä. Osittain tämä on ollut tarkoituksellista, sillä Klamydia perustettiin vuonna 1988 kapinaliikkeeksi kapinaliikkeen sisälle.

”Kun straight edge -liike tuli mukaan hardcore-kuvioihin 1980-luvun puolivälissä, tietyt punkkarit alkoivat olla pahempia kuin uskovaiset. Enää ei saanut juoda, ei polttaa eikä syödä lihaa. Siinä vaiheessa kun esiaviollinen seksikin kiellettiin, alkoi vituttaa niin paljon, että perustettiin Klamydia ja alettiin puhua kovaan ääneen makkaransyönnistä, saunomisesta ja viinanjuonnista. Siitähän punkrockissa pitäisi olla kyse, että kukin saa olla mitä haluaa”, Jokinen puuskahtaa.

Yksi syy straight edge -liikkeen suosioon 1980-luvulla oli suomalaisen hardcore-porukan tolkuton ryyppääminen. Etanolin kanssa läträäminen tuli tutuksi myös Jokiselle, joka soitti 1980-luvun puolivälissä hc-bändi Treblinkassa ja pari keikkaa Maho Neitsyt -laumassa.

”Maho Neitsyt edustaa sellaista punk-linjaa, josta olen aina pitänyt. Siis että juodaan viinaa ja pidetään hauskaa”, Jokinen sanoo ja nimeää kouvolalaisbändin yhdeksi Klamydian esikuvista.

Niin ikään Maho Neitsyissä 2000-luvulla soittanut Bergman muistaa pitäneensä nuorempana Maho-solisti Pexiä jumalana. Sittemmin käsitys on hieman muuttunut:

”Itse olen sellainen jätkä, että osaan joskus käydä yhdellä kaljalla, mutta jos pyydät Pexiä yhdelle, se on sen jälkeen kaksi viikkoa sairaslomalla. Usein jengi naureskelee, että haha Pexi on kännissä, mutta viinanjuonnissa on muutakin kuin se hauska puoli. Kun siihen jää koukkuun, se on vähän kuin kävelisi vuorenrinteelle. Ei sieltä mäeltä tulla alas siten, että hyppää rotkoon, vaan että kävelee sen saman mäen alas.”

Jokinen näkee ryyppäämisen maailman rankimpana ja kalleimpana duuniina. Toisaalta hän ei innostu kevyestä tissuttelustakaan:

”Parilla käyminen on aivan vitun tylsää. Se on verrattavissa siihen, että eteesi tuodaan herkullinen pihvi ja ranskalaisia. Sitten otat siitä pari ranskalaista, minkä jälkeen annos viedään pois.”

Ryyppäämisestä huolimatta – tai siitä johtuen – Klamydia on pysynyt kasassa kunnioitettavat 25 vuotta. Vaikka vaasalaisbändi on soittanut samaa biisiä koko uransa ajan ja ottanut paskaa niskaan niin kriitikoilta kuin punk-puristeiltakin, jokaista Klamydia-levyä on myyty huikeat 13 000–18 000 kappaletta. Sama kohtalo odottanee myös hiljattain ilmestynyttä XXV-albumia.

Jokinen nimeää Klamydian pitkän iän syyksi pohjalaisen ”yhdessä pysytähän” -mentaliteetin.

”Lisäksi kuuntelemme yhä samanlaista musaa ja viihdymme toistemme seurassa. Kun ei huvita hajota, sitten ei hajota.”

Aivan yhtä ruusuisesti ei mene Bergmanilla, joka rinnastaa bändiprojektinsa parisuhteisiin.

”Aika monta kertaa olen seurustellut, mutta joka kerta olen eronnut. Kun jonkun naama alkaa vituttaa, sitten se alkaa vituttaa. Toisin kuin Veskulle, meikälle on taloudellisesti ihan vitun sama, jatkuuko joku bändi vai ei.”

Kuin alleviivatakseen sanomaansa Bergman vihjaa, että Pää kiin elokuinen Tavastian-keikka saattoi olla yhtyeen viimeinen. Syyksi hän nimeää tulehtuneet välinsä rumpali Niila Kunnarin kanssa.

”Vaikka oltiin sovittu kesän keikat hyvissä ajoin, erään henkilön piti sotkea siihen kesätyönsä ja itkeä, että kesätyöt kärsii bändistä, vaikka oikeasti bändi kärsi kesätöistä. Sitten tuli riitaa, lyömistä, hajonneita kylkiluita ja muuta paskaa. Kun mennään siihen pisteeseen, meikälle alkaa riittää”, Bergman sanoo.

Kovaksi Pää kii -faniksi tunnustautuva Jokinen ei ylläty uutisesta, koska hänen mielestään helsinkiläisten punk-bändien elinikä on suoraan verrannollinen kaupungin tempoon.

”Helsingissä on helppo vaihtaa bändiä, kun soittajia on niin vitusti ja jokaisella on miljoona eri projektia. Jossain Pohjanmaalla tilanne on toisenlainen.”

”Totta”, Bergman komppaa. ”Täällä on 500 000 punk-kitaristia ja kolme rumpalia. Sitten ne käyvät kolmissa treeneissä, tekevät demon, julkaisevat sen väkisin vinyylinä ja ihmettelevät, miksi kukaan ei osta sitä, kun se on niin paska.”

Helsingin kirjavasta punk-tarjonnasta huolimatta median päähuomio on viime vuosina keskittynyt Bergmaniin. Miehestä on yritetty leipoa 2000-luvun punk-sukupolven äänitorvea, vaikkei Bergmanilla todellisuudessa ole paljoakaan yhteistä esimerkiksi 18-vuotiaiden crustien kanssa.

”Olen aika eri ikäpolvea kuin Lepakkomiehen nuorimmat kävijät. En voi puhua esimerkiksi niiden puolesta, jotka järjestävät kadunvaltausbileitä ja nostavat eläinten oikeudet ihmisoikeuksien yläpuolelle. Ei minulla silti ole mitään sitä porukkaa vastaan.”

Vaikka Bergmania on kohdeltu mediassa kunnioittavaan sävyyn, lisääntynyt julkisuus on tehnyt hänestä aiempaa helpomman maalitaulun ja lisännyt mussuttajien määrää.

”Aina kun joku tulee kritisoimaan ja tekisi mieli vetäistä sitä tuhkakupilla naamaan, alan yleensä miettiä, että missäs paskabändissä tuokin jätkä soittaa. Sitten tajuan, ettei meikällä ole mitään hätää”, Bergman sanoo ja nauraa räkäisesti päälle.

Klamydian kohdalla asetelma on päinvastainen. Tilanteeseen tottunut Jokinen sanoo nykyisin jopa kaipaavansa kriitikoiden mollausta, koska muuten hän kokisi tehneensä jotain väärin.

”Silloin kun kriitikot inhoavat, fanit tykkäävät. 1990-luvun alussa meitä kehuttiin, koska teimme jotain uutta ja erilaista. Mutta sitten kun sama suhinasoppa vain jatkui, alkoi haukkuminen. Jotain levyämme kriitikot taisivat joskus äityä kehumaan, mutta se olikin ihan paska levy ja myikin huonommin kuin muut.”

Bergman veikkaa Klamydian katu-uskottavuusongelman johtuvan Perseeseen-tyyppisten huumoribiisien ja vakavampien kappaleiden välisestä epäbalanssista.

”Kun tekee vakavan biisin jälkeen kieli poskessa -biisin, kuten me tehtiin Ees jotain positiivist, ihmisten on vaikeampi ottaa tosissaan”, Teemu sanoo ja jatkaa:

”Moni Klamydiaa haukkuva punkkari voisi silti muistaa, että nämä jätkät uudelleenjulkaisivat ekan kerran esimerkiksi 013-yhtyeen levyn. Varaustakaan ei olisi moni kuullut, ellei Kråklund olisi aikanaan julkaissut sitä cd:nä. Eli on Vesku tehnyt aika paljon muutakin kuin Suomi on sun -biisejä.”

Vaikka isänmaallisuus herättää monissa punkkareissa samanlaisen reaktion kuin döner kebab vegaanissa, Jokinen ylistää Suomea mielellään.

”Olen perus-suomalainen keesipäinen juntti, jolla on ruohonjuuritason ajatukset monessa asiassa. Ja perus-suomalaisuudella en tarkoita tätä nykyistä puoluetta! Minulla voi olla Suomen lippu naamassa, selässä tai perseessä, mutta se ei tee minusta natsia.”

Mikäli haluaa todisteita Jokisen sanoille, voi kuunnella vaikkapa Klamydian Sementtiin-biisin, jossa lauletaan: ”Niin niin niin, vala natsi sementtiin / Niin niin niin, potki paikkaan intiimiin”.

Vaikka Jokinen ja Bergman eivät tee poliittisesti kantaaottavaa punkrockia sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he muistele lämmöllä 1990-luvun ylipolitisoitunutta punk-skeneä, kumpikin näkee yhteiskunnallisen kapinamielialan hyvänä asiana.

”Vaikka ysärin punk-skene oli suvaitsematon, musa oli paskaa ja jengi riiteli jossain Kasisalin pihalla siitä, voiko sinistä Keijua syödä, silloin jengi sentään kävi mielenosoituksissa. Nykyisin kaikenlainen aktivismi on lähes epämuodikasta, mikä on hölmöä, koska tällaisina aikoina ihmisten pitäisi nimenomaan vaatia oikeuksiaan eikä luopua niistä”, Bergman huomauttaa ja jatkaa:

”Tänä päivänä ihmiset jaksavat olla kiinnostuneita yhdestä asiasta 2–3 päivää. Vaikka Fukushiman voimalasta valuu radioaktiivista vettä, lehdissä puhutaan missien perseistä tai siitä, kävikö joku heiluttamassa jotain vitun lippua jalkapallopelissä, vaikka Fukushimasta pitäisi puhua joka päivä.”

Jokisen mielestä suomalaisia vaivaa se, että protestointi aloitetaan yleensä vasta valomerkin jälkeen.

”Sitä ennen leikitään nöyriä, vaikka pitäisi näyttää päättäjille, että ette te nyt jumalauta voi ihan mitä tahansa tehdä. Nykyäänhän aktivismi on sitä, että menet nettiin ja täytät jonkun adressin. Täysin munatonta toimintaa!”

Myös Bergman suhtautuu huvittuneesti internet-ajan aktivismiin.

”Näin juuri hyvän kuvan Facebookissa liittyen nettiadressiin, jossa kritisoitiin sademetsän pilaantunutta juomavettä. Siinä valkoiset tyypit meni sademetsään antamaan alkuasukkaille pahvisia peukaloita, että näin paljon se nettiadressista tykkääminen teitä auttoi!”

Lisää luettavaa