Suomessa on tusinoittain synkkiä artisteja, mutta lohduttomuus on tavallisesti miesten alaa. Mirel Wagner nousee kisaamaan kolkolla folkillaan Suomen synkeimmän laulajan tittelistä.
Teksti: Saku Schildt Kuva: Kioski Rec
”Synkkä” on aika kiltti termi kuvailemaan Mirel Wagnerin musiikkia. Täsmällisempi termi voisi olla jotain tyyliin ”niin viimeisen päälle jumalattoman ahdistavaa, että levyn jälkeen on valmis laskeutumaan omin avuin hautaan ja odottelemaan, josko joku viitsisi kipata multaa päälle.”
23-vuotias Wagner esittää akustisen kitaran tukemana tuskan ja kuoleman lävistämiä lauluja. Eikä kuolema tarjoa sovitusta tai parempaa tuonpuoleista, vaan jättää jälkeensä vain onttoja ruumiita. Uuden levynsä nimikappaleessa Wagner lisää ahdistuksen määrää vielä kuvailemalla, kuinka edesmenneen puoliso ei suostu hyväksymään rakkaansa kuolemaa: ”No death can tear us apart” tämä kuiskaa, mutta epätoivoiseen suudelmaan vastaa enää kalmon mätänevä kieli.
Etiopialaissyntyinen, pikkuvauvana Suomeen adoptoitu Wagner nousi Helsingissä puheenaiheeksi aiemmin Semifinalissa ja sittemmin Café Mascotissa järjestetyn Samettiklubin myötä. Klubilla lava on vapaa yhden tai kahden muusikon kokoonpanoille, jotka saavat esittää muutaman omatekoisen kappaleen.
Eräällä Samettiklubilla vuonna 2007 oli paikalla myös Rumban toimittaja Jean Ramsay. Hän innostui näkemästään niin paljon, että alkoi käydä Wagnerin keikoilla aina kun kynnelle kykeni ja kirjoitti lopulta Rumbablogiin pitkän jutun otsikolla ”Parasta tuhanteen vuoteen”.
”Silmät kiinni, suu aivan kiinni mikrofonissa, tyttö alkaa laulaa. Ei korkealta kailottaen, ilman maneerin maneeria, vaan kuin kuiskaten, hyvin tummalla ja toteavalla äänellä. Jumankauta, Billie Holiday, on ensimmäinen ajatukseni”, Ramsay kirjoitti ja jatkoi: ”Yhdistettynä hiljaa näppäiltyyn kitaraan tuo tumma ääni on kuin syöveri, musta aukko, joka imee kaiken ilman ja valon tilasta, vaatii jokaisen huoneessa olijan täydellisen huomion. Esitys tuntuu pysäyttävän ajan. Jopa tiskin takaa esityksiä tavallisesti tyhjien pullojen kilinällä äänekkäästi kommentoiva entinen HIM-rumpali Pätkä, tuo Suomen Pete Best, on hiljaa.”
ALOITTANUT
Espoossa 2002
KEIKALLA
17.2. Helsinki, Kulttuuriratikka
17.2. Helsinki, Korjaamo
1.3. Tampere, Telakka
12.3. Turku, Bar Kuka
SANOTTUA
”Mirel Wagnerin vahvan läsnäolon pystyi aistimaan keikalla. Hän ei kosiskellut yleisöä, ei yrittänyt viihdyttää. Meillä on musiikissa eri laulukielet, mutta molemmilla on kyse lopulta asioiden vähyydestä. Englannin kieli voi olla haaste, mutta voi myös avata hänelle ihan eri kokoiset markkinat.” – Joose Keskitalo
KUUNTELE
Lue koko juttu uusimmasta Rumbasta!