Postpunk-yhtye Kuudes silmä tuo kaamoksen keskelle kesää

Suomi on ahdistuneen musiikin luvattu maa. Tässä valossa on kummallista, että puhdasverisiä postpunk-synkistelijöitä löytyy bändikartaltamme vain vähän. Alan perinteitä kunnioittava Kuudes silmä paikkaa tilannetta. Lue Rumban 6-7/13 Nousussa-artikkeli tästä.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Kuudes silmä

Joillekin kesä on kamalaa aikaa. Muut ihmiset tuntuvat olevan yhtä hymyä ja auringonpaistetta, mutta oma olo on yhtä kauhea kuin marraskuussa. Tai pahempi, kun muiden riemu vain alleviivaa omaa epäonnistumisen tunnetta.

Aamulla herätessä pään täyttävät ajatukset kaiken mahdottomuudesta: turhauttavasta työstä, menneisyyden vääristä valinnoista ja onnellisen, tasapainoisen elämän tavoittamattomuudesta. Illalla viimeinen ajatus ennen nukahtamista on, montako päivää, kuukautta ja vuotta tätä täytyy vielä kestää.

Jos mieleesi on koskaan eksynyt tällaisia ajatuksia, Kuudes silmä soittaa juuri sinulle. Kolkkoa ja vainoharhaista postpunkia esittävä yhtye on viimeisin lisä Mustan paraatin 1980-luvulla aloittamaan synkistelyjatkumoon. Hengenheimolaisuutta alkuperäisiin mustahuulibändeihin vielä alleviivataan yhtyeen nimessä, jossa yhdistyvät alan kulttinimet Kuudes tunti ja Silmät.

Kun Kuudennen silmän nimetön debyyttilevy muistuttaa soundeiltaankin Mustan paraatin kalseaa äänimaisemaa, mieleen nousee väkisinkin kysymys: onko Kuudes silmä puhdasverinen retrobändi?

”Onhan se kunnia, jos joku kuulee musassamme Mustaa paraatia. Kaikki meistä sitä diggailevat. Meillä on kuitenkin enemmän yhteistä brittibändien kanssa”, laulaja Jere Lehmus sanoo ja jatkaa:

”Emme ole ainakaan tarkoituksella retroa. Tietenkin lähtökohtamme on soittaa tietyn kuuloista musiikkia, mutta tämä tunnistettavuus tulee nimenomaan soundien, ei biisien kautta. Olemme ennen kaikkea punkkareita, joten Suomen goottiskene on meille aika vierasta aluetta. Tosin eihän sitä tiedä, mihin meitä vielä pyydetään keikalle.”

Lehmus painottaa, ettei Kuudes silmä soita tummasävyistä musiikkia vain muodon vuoksi. Bändi laulaa synkistä aiheista, koska ne ovat yhtyeen jokaiselle jäsenelle läheisiä.

”Voin tehellisesti sanoa, että sanoituksemme ovat aika pitkälti omasta elämästä. Kaikki bändistä pystyvät samaistumaan niihin. Eivät ne ole itsetarkoituksellisesti ankeita, vaikka bändiä perustettaessa tietenkin naurettiin, että joo joo, sellaista ahdistussettiä tehdään”, Lehmus sanoo.

Hän nimeää bändin edellisen laulajan Marko Brownin tekemän Happea-biisin yhdeksi omista suosikeistaan. Paniikkikohtauksen punkbiisiksi vangitseva kappale kuvastaa hyvin bändin sanoitusmaailmaa: ”Mua ahdistaa, en saa henkeä, miksi lähdin kotoa, miksi heräsin”.

Toinen laulajalle erityisen läheinen oma biisi on Kuollut mies, joka esiteltiin yleisölle verkossa jo ennen albumin julkaisua. Lehmus kuvailee dramaattista itsemurhakuvausta ”henkilökohtaisista meiningeistä kertovaksi” mutta lisää, että kappale kuvastaa toisellakin tavalla bändin asennetta.

”Sanoituksissa on otettu se asenne, että turha tässä on himmailla. Voidaan vetää röyhkeästi niin äärisynkkiä tekstejä kuin huvittaa. Sitä kautta sieltä paistaa mustaa huumoriakin läpi. Ei tarvitse miettiä, meneekö joku juttu noloksi, kun kaikki vedetään överiksi.”

Huumoria on aistivinaan myös Outo päivä -kappaleesta. Sen nimittäin tulkitsee muitta mutkitta ilkikuriseksi väännökseksi Samae Koskisen hävyttömän hyväntuulisesta Hyvä päivä -biisistä.

Kun Samae laulaa kirkkain silmin arkisista autuuden hetkistä, Kuudes silmä laulaa samoista asioista rosoisemmin: ”Heräsin eikä mua masenna, tää on outo päivä / Ikuinen pimeys on väistymässä, tää on outo päivä”.

Lehmus naurahtaa tulkinnalle mutta kiistää koskaan kuulleensa Samaen kappaletta.

”Se on kyllä totta, että Oudossa päivässä on omanlaistaan huumoria. Kun koko bändi on alakuloisuuteen taipuvaista sorttia, hyvät päivät tuntuvat oudoilta ja vierailta.”

Lehmus ei ole Kuudennen silmän perustajajäsen. Jouluna 2009 perustettu yhtye koki alkuaikanaan useita miehistönvaihdoksia, eikä alkuperäisestä ryhmästä ole jäljellä kuin basisti Matti Reinola. Nykyinen miehitys vakiintui vasta viime kesänä.

”Bändi syntyi, kun sekalainen sakki helsinkiläisiä punkkareita istui Berliinissä Rob Halford -baarissa ja mietti, että tällaisia postpunk-bändejä ei ole hetkeen näkynyt”, Lehmus kertoo.

”Se oli tuttua kaveripiiriä, jossa kaikki soittavat samoissa bändeissä ja samoilla keikoilla. Kun ne sitten pyysivät minua toiseksi kitaristiksi, olin että totta helvetissä. Pian Markolla ei aika enää riittänyt bändille, joten siirryin laulamaan.”

Kun bändi sai rivinsä kuntoon ja pääsi treenaamaan rauhassa, alkoivat palaset naksahdella nopeasti paikoilleen. Combat Rock Industry -yhtiötä hallinnoiva ja Särkyneet-yhtyeessä musisoiva Jani Koskinen kuuli bändin tuotantoa, ja pian keskusteltiin jo levyn julkaisemisesta. Lehmus myös työskentelee Helsingin Combat Rock Shopissa myyjänä.

Koskinen kertoo tutustuneensa Kuudenteen silmään, kun Matti Reinola äänitti Särkyneiden Ei enää -debyyttilevyn vuonna 2011 ja soitti sessioissa oman projektinsa nauhaa. Kun Koskinen vielä näki yhtyeen keikalla, alkoi yhteistyöhaluja löytyä.

”Soiton tauottua juoksin suoraan lavalle ja kysyin, voisinko julkaista heiltä jotain. Onneksi juoksin, sillä voitin kuulemma parikin muuta lafkaa hyvin lyhyellä marginaalilla”, Koskinen ilakoi.

Sopimuskuvio on siitä erikoinen, ettei Koskinen tunnustaudu suureksi goottirockin tai postpunkin ystäväksi.

”Klassikot ovat toki tuttuja, mutta muuten skene on jäänyt kaukaiseksi. Nautin musiikillisen synkkyyteni ja vihani mieluiten hardcorepunkin muodossa.”

KUUNTELE: kuudessilma.bandcamp.com

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 6-7/13.