Riitaoja antaa puheenvuoron pelkureille, halveksituille ja väheksytyille

Riitaoja on nimeään myöten keskisormen heristelemistä perisuomalaisen miesihanteen suuntaan. Mielenilmaisu suoritetaan americana-henkisen, tyylillisesti moneen suuntaan kurkottavan musiikin voimin. Lue Rumban 4/13 Nousussa-artikkeli tästä.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Svart Records

Kaikki inhoavat Riitaojaa. Riitaoja on porukan heikoin lenkki – halveksittava, epäonnistunut ja kaikin puolin surkea tapaus.

Näin on Väinö Linna meitä opettanut.

Linnan Tuntemattomassa sotilaassa Riitaoja on keskisuomalainen sotamies, joka ei peloltaan kykene taistelussa viemään edes patruunalaatikkoa konekiväärille. Hän on hyödytön vikisijä, jota kivenkova alikersantti Lehto vihaa ja jonka arkuus nousee rikkana esiin muuten sisukkaiden suomalaisten joukosta.

Etunimetön Riitaoja kohtaa loppunsa jatkosodan hyökkäysvaiheessa – samassa paikassa ja samana päivänä kuin vainoojansa Lehtokin. Kenties Linna halusi asetelmalla näyttää, etteivät mitkään mieskunnian ihanteet auta sodan sattumanvaraisessa julmuudessa, vaan kuolema korjaa yhtä lailla heikot ja vahvat.

Riitaoja on Suomessa synonyymi surkeudelle, mutta Riitaoja-yhtye haluaa tehdä kunniaa tälle nahjukselle. Fiktiivinen surkimus on saanut kovia puolestapuhujia, sillä hänen nimikkobändinsä muusikoilla on taustaa muun muassa Sielun Veljissä, Jolly Jumpersissa, The Flaming Sideburnsissa ja Giant Robotissa.

Entinen Jolly Jumpers -kitaristi Arimatti Jutila vahvistaa, että kokoonpano haluaa ravistella perisuomalaista miehisyyden myyttiä.

”Nostamme esiin tällaisen hahmon, joka ei ole se kaikkein sankarillisin tyyppi sen paremmin romaanissa kuin yhteiskunnassa”, Jutila sanoo.

”Nykypäivän riitaojat ovat niitä, jotka voivat tempautua keskelle suuriakin tapahtumia mutta eivät ole sankarihahmoja. Ajatus tulee esiin erityisesti teksteissämme, jotka ovat hyvinkin tarkkaan mietittyjä. Ne on kerrottu aina eri yksilön näkökulmasta, mutta niitä yhdistää perusajatus tällaisesta riitaojasta, suomalaisesta antisankarihahmosta.”

Jutila kuitenkin kiirehtii huomauttamaan, ettei Riitaoja-ajatukseen tule hirttäytyä liikaa. Yhtye ei ole yhden idean ympärille kiertyvä projekti.

”Emme ole ideoimassa musiikkia Väinö Linnan romaanin pohjalta, vaan bändin nimi pikemminkin antaa kappaleille tunnelmallisen viitekehyksen.”

Riitaoja on kolmisen vuotta vanha kokoonpano, jonka perustajajäseniä ovat Jutilan lisäksi Arttu Tolonen, Affe Forsman ja Antti Hämäläinen. Jutila liittyi ydinnelikkoon viimeisenä.

”Tolonen ja Affe soittavat Them Bird Thingsissä, ja Hämäläinen on Toloselle tuttu Black Audiosta. Minä tutustuin Arttuun, kun se teki Jolly Jumpersin verkkosivut. Kun Jolly Jumpers hajosi vuonna 2009, soitin pian Artulle, josko hän tietäisi mitään projektia tilalle.”

Bändin ensimmäinen ongelma oli laulajan löytäminen. Soittajat kokeilivat laulamista vuoron perään, mutta kenenkään ulosanti ei kantanut biisejä kunnolla. Niinpä muusikot keksivät pyytää Plain Ridesta ja Circlestä tuttua Janne Westerlundia mukaan. Homma toimi, mutta kun Westerlund ei muilta kiireiltään kyennyt sitoutumaan bändiin täysillä, yhtye otti yhteyttä myös laulajatar Vukiin.

Kuinka tiiviisti Westerlund on sitten Riitaojassa mukana, jos hän ei ole käytettävissä kaikille keikoille? Voiko hänet lukea edelleen yhtyeen jäseneksi?

”Janne on ja ei ole bändissä mukana”, Jutila sanoo.

”Jannen panos levyllä on aika vahva, ja kysymme kyllä aina ennen keikkoja, pääseekö hän mukaan. Uusien biisien suhteen tilanne on kuitenkin epäselvä. Emme tiedä, kuka laulaa seuraavalla levyllä. Eipä olla vielä Jannelta kysyttykään, heh. Joka tapauksessa Jannen pesti oli loistava juttu, vaikka se jäisi vain yhden levyn mittaiseksi.”

Riitaojan Mantereelle-levy kuulostaa tutulta. Yhtyeen soinnista puskee esiin erityisesti Arttu Tolosen viehtymys roots-musiikkiin ja Jutilan vanha Jolly Jumpers -tuotanto. Affe Forsmanin hillitty rumpalointi ei tosin voisi olla kauempana Sielun Veljien primitiivisestä takomisesta.

Mieleen nouseekin kysymys, kuinka helppoa Riitaojan kaltaisessa bändissä on sopia suunnasta. Yhtyeessä on kolme ahkeraa säveltäjää – Tolonen, Jutila ja Hämäläinen –, joista jokaisella on vahva taiteellinen näkemys. Eikä Forsmaniakaan osaa ajatella nöyrästi käskyjä tottelevana rivimiehenä.

Useimmiten bändeissä on jonkun toimittava samanlaisena taiteellisena johtajana kuin ohjaaja on elokuvissa. Kuka Riitaojassa määrää?

”Ei Riitaojassa kukaan ole sellainen. Vaikka meillä on mukana vahvoja tyyppejä, ovat kaikki samalla niin kokeneita, että osaavat päästää irti visioistaan”, Jutila sanoo.

”Siinä on kysymys musiikillisesta itseluottamuksesta. Täytyy osata antaa biisien elää omaa elämäänsä. Se onkin yksi asia, mitä olen Riitaojassa oppinut: lopputulos on poikkeuksetta vahvempi, kun sävellys on mennyt yhteisen työstämismyllyn läpi.”

Entä mihin yhtye lopulta tähtää? Haluavatko bändin jäsenet Riitaojasta samanlaisen kulttinimen kuin vanhoista kokoonpanoistaan?

Jolly Jumpers ei ollut koskaan rahasampo, mutta sillä oli oma, uskollinen kuulijakuntansa. Them Bird Things on sujahtamassa samanlaiseen rooliin. Vuosia hiljaisella liekillä toiminut Flaming Sideburns on sekin omissa piireissään rakastettu tapaus. Ja Siekkarit oli tietenkin Siekkarit, Suomen kaupallisesti menestynein kulttinimi.

Jutilalla on asiaan suoraviivainen ajattelutapa: yleisön reaktiot ovat soittajalle lopulta vähemmän tärkeitä kuin varsinainen musiikin tekeminen.

”Kyllähän se kiinnostaa, miten yleisö musiikin kokee. Musiikki on parhaimmillaan vuorovaikutteista. Minkäänlaisen aseman saavuttaminen on kuitenkin toissijaista”, Jutila sanoo.

”On äärimmäisen palkitseva tunne, kun on alkanut tehdä jotain uutta juttua ja saanut sen materialisoitua. Homman lopullinen tarkoitus on kuitenkin jatkaa musiikin tekemistä. Vaikka olisi miten tyytyväinen tehtyihin töihin, ei tuleen saa jäädä makaamaan.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 4/13.