Profane Omen on ahkerasti keikkaileva bändi, joka ei epäröi lähteä tarvittaessa arveluttavillekaan reissuille. Pyysimme bändin kitaristia Williami Kurkea listaamaan hänen viisi muistorikkainta keikkakokemustaan. Ja sieltähän tuli melkoista settiä.
Teksti: Williami Kurki, kuva: Pete Voutilainen / Mikko Litmanen
Niin. Kai tätä voisi sen verran pohjustaa, että vaikka vuosien saatossa kaikki soitetut keikat ja niihin liittyvät matkanteot, onnistumiset ja vastoinkäymiset sekä sekalaiset tapahtumasarjat ovat aivoissa sulautuneet yhdeksi isoksi möykyksi, jota voi sitten hymyillen pyöritellä kiikkustuolissa, kyllä muutamat keikat ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.
Totta kai tällaisen ikuisesti henkisen kellaribändin taipaleella monet mieleenpainuvimmista ovat niitä isoimpia keikkoja, joissa on päästy tsekkailemaan ison maailman meininkiä, mutta kyllä poikkeuksiakin löytyy.
Joskus unohtumaton ilta ei sisällä maagisista maagisinta keikkaa, Espoon kokoista stagea, legendaarista koheltamista tai yllättäviä käänteitä, vaan se jää mieleen esimerkiksi erityisen tunnelmansa ansiosta. Jotta näitä hienovaraisempia mutta silti niin tärkeitä highlighteja voisi edes yrittää avata, pitäisi kyetä selittämään se ystävyys ja yhtenäisyyden tunne, joka tämän orkesterin sisälle on vuosien saatossa kasvanut. Ja sepä ei sitten olekaan niin helppoa.
Ja kuten aina, oli sitten kyse sosiaalipornosta tai vaikkapa laillisuudeltaan arveluttavista hankkeista tai sattumuksista, parhaat jutut pidetään asianosaisten suojelemiseksi oman porukan hupina tai kerrotaan amerikkalaishenkisesti liioitellussa paljastuskirjassa vasta sitten, kun aikaa tapahtumista on kulunut riittävästi. Joten tyydyn vain kuvailemaan tähän viisi sellaista vahvasti mieleen jäänyttä keikkaa/keikkapäivää, joita varmaan ainakaan itse en unohda koskaan.
4.6.2005 Stavenhagen, Bands Battle Festival
Vuonna 2005 olimme jo ahkera keikkabändi ja teimme jonkin verran myös reissuja ulkomaille ennen ensimmäistä levyämme. Saksalainen silkkipaitahevibändi Medusa’s Child oli yksi niistä ulkomaisista tahoista, joiden kanssa vaihtarikeikkoja järjestimme.
Tuohon aikaan bändin henki ei ollut varsinaisesti katossa. Oli selvittämättömiä asioita, humalatilojen kärjistämiä riitoja ja henkilökemiat olivat lievästi sanottuna metsässä.
Edellisen päivän iltana oli pidetty viikon ryyppäämisen jälkeisessä krapulassa pow-wow’ta koskien bändin tilaa ja päätetty, ettei Suomeen palattuamme silloinen kokoonpano enää jatkaisi.
Mieli oli todella maassa, eikä bändillä ollut nähdäksemme enää tulevaisuutta.
Hiljaiset, pahanhajuiset nuorukaiset saapuivat Stavenhagenissa järjestettävälle festivaalille vähintäänkin surkeista lähtökohdista, eikä odotuksia illan keikan suhteen nostanut sekään, että festivaalin tarjoama backline, jonka varassa olimme, oli sanalla sanoen rujo. Kaksi kitaravahvistinta, joissa ei ollut mahdollisuutta särökanavaan lainkaan sekä rummut, joiden jälleenmyyntiarvo olisi ollut tupakka-askin luokkaa. Tämän lisäksi tuolloinen rumpalimme Mika löi checkissä sen ainoan oman rumpunsa eli snaren kalvon paskaksi, josta seurasi lisää laatuvehkeitä lainaksi.
Jokaiselle festarille saapuneelle artistille jaettiin backstagepassin ja osoitetun telttapaikan lisäksi selviytymispussi, joka sisälsi muun muassa keksipaketin, pari saksalaista kestomakkaraa ja päiväykseltään kyseenalaisen suklaapatukan. Vastenmielisin tarvike pussissa kuitenkin oli säilyketölkki, jonka sisältö oli jotakin hyytelöön säilöttyjä kalanperkeitä muistuttavaa löllöä, joka haisi tunkion ja järveen unohtuneen lahnaverkon sekoitukselta. Maistaa tuota perkelettä ei kukaan uskaltanut.
Ennen keikkaa fiilis oli aivan hirveä. Vitutti ja masensi. Suututti ja oksetti, eikä kiinnostanut pätkääkään. Jostain syystä tuona iltana se sitten lähti kuitenkin. Soitimme sen ajan mittapuulla yhden parhaista keikoistamme riitaisina, kuoleman krapulassa, paskoilla lainakamoilla ja vailla tulevaisuutta.
Keikan jälkeen jokainen kaiketi joi itsensä tajuttomuuden rajamaille, mutta onnistumisen tunne oli varmasti läsnä kaikille. Bändi sellaisena kuin sen tiesimme oli kuitenkin hajonnut.
Keikkatilana toimineessa avoimessa hallissa koin hienon hetken myöhään yöllä, kun havahduin humalaisena hiljaisuuteen paskaisesta nojatuolista. Oli pilkkopimeää ja hiljaista, ja näin jonkun sujahtavan kaljakaappien editse dj-koppiin. Hetkeä myöhemmin salin PA:sta kajahti soimaan vakuuttavalla volyymilla Metallican näkemys Bob Segerin Turn the Pagesta, joka osui sillä hetkellä jonnekin luihin ja ytimiin niin kovasti, että meinasin pakahtua.
Aamulla porukastamme irtosi kuin irtosikin yhdet kollektiiviset röhönaurut, kun muiden telttojen kadottua ympariltämme huomasimme telttailualueen keskellä suurehkon kasan avaamattomia kalasäilykkeitä, jotka oli selvästi kerätty yhteen paikkaan hiljaiseksi protestiksi.
15.7.2006 Orimattila, Sikajuhlat
Olemme laulajamme Julen kanssa viettäneet lapsuutemme ja varhaisnuoruutemme Lahden kupeessa sijaitsevassa Orimattila-nimisessä pienessä kaupungissa. Sieltä Jymylinnan kusinurkalla sijaitsevasta treenikämpästä myös yhteinen bänditouhumme sai aikanaan alkunsa.
Tästä syystä meillä on aina ollut kollektiivisessa sydämessämme heikko kohta vanhan kotipitäjämme suhteen, ja olemme aina tasaisin väliajoin yrittäneet ihan fiiliksen nimissä saada buukattua sieltä keikan. Itse asiassa soitimme Orimattilassa myös tänä vuonna viikkoa ennen levyn julkaisua. Terveisiä Pub Arvidiin, homma niin sanotusti toimi.
Vuonna 2006 olimme ensimmäisen levymme julkaisun kynnyksellä ja sovimme tuolloin keikan Orimattilan Sikajuhlille, jotka olivat siis paikallisen nuoren väestön itse organisoima, pieneksi kesäfestivaaliksi kasvanut enemmän tai vähemmän vuotuinen kokoontuminen, jonka huippukohtana kaivettiin maasta mukavasti muhinut rosvopaisti, joka tietysti siirrettiin laskuhumalaisiin vatsoihin ennätysnopeudella.
Tapahtuma järjestettiin sikäläisellä seuraintalolla ja itse asiassa muistan, että pellonlaidassa tupakkia poltellessamme mietimme silloisen basistimme Tompan kanssa, kuinka illassa oli jotakin samanlaista tunnelmaa kuin klassiset suomalaiset kesähäät, rippileiri, rokkifestivaali ja luokkakokous olisivat meneillään samanaikaisesti.
Sinänsä itse keikassa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta mieleen nämä kyseiset Sikajuhlat jäivät siksi, että aivan hetkeä ennen keikkaa ihmettelimme, minne kaikki ihmiset rynnistivät seuraintalon juhlasalista suuren mekkalan saattelemana juuri, kun olimme valmistautuneet rokkamaan sukat jaloista. Jäimme hölmistyneinä toisiamme tuijotellen seisomaan lavan sivustoihin hiirenhiljaiseksi muuttuneeseen saliin, kunnes joku muisti huikata bändin pojillekin, että ”Ulos, ulos, siellä on tappelu!”
Menimme muiden perässä ulkosalle katsastamaan tilannetta, ja siellähän sitä olikin meneillään oikein perinteinen tappelurinki, jonka keskellä kaksi juhlijaa mätki toisiaan muiden kannustaessa.
Hurauttipa siihen sitten miekkataksikin pihamaalle, ja kovaäänisen selvittelyn lomassa joku urhoollinen taisi tyhjentää renkaatkin tuosta esivallan voimavälineestä. Älämölöä, sekasortoa, pöllyävää sorakenttää sekä lyhyitä nuorison ja poliisin välisiä painiotteluita siellä täällä. Kuitenkaan jostain ihmeen syystä virkavalta ei tappelusta tai heidän automobiiliinsa kohdistuneesta ilkivallasta huolimatta keskeyttänyt juhlia, vaan keikka päästiin aloittamaan noin tunnin aikataulusta jäljessä tämän suunnittelemattoman ohjelmanumeron myötä. Tuona iltana ilmassa oli yhteisöllisyyttä.
30.8.2011 Kaliningrad, Der Wrangel
Teimme vuonna 2011 Bob Malmström -yhtyeen kanssa lyhyehkön kiertueen Baltian maissa. Rundi matkasi läpi Puolan, Liettuan, Latvian ja Viron. Vaikka koko kiertue oli itsessään silkkaa legendaarisuutta, jäi sieltä eniten mieleen keikka Kaliningradissa, joka on siis Venäjälle kuuluva pieni alue Itämerellä.
Arvelimme tuolloin bussissa, olisimmeko ensimmäiset suomalaiset raskaan musiikin edustajat tuolla alueella, mutta bongattuamme Abduktion esiintyneen niillä seuduin jo vuotta aiemmin, luovutimme kunnian mieluusti heille. En nyt ala tähän alueen historiaa referoimaan, vaikka se Kaliningradin olemusta hieman selventäisikin.
Tämä muutaman päivän vierailu Kaliningradissa jäi mieleen monestakin syystä. Keikkapaikka oli täydellinen yllätys. Odotimme paskaista perunakellaria, emmekä olisi lyöneet vetoa sen puolesta, että paikalla on edes PA. Näiden olettamusten toteutumisen sijaan soitimmekin keskiaikaisen linnantapaisen sisäpihalla, jonne oli saatu lavarakenteita ja valoja myöten ihan säällinen tuotanto.
Kukaan ei puhunut englantia. Missään määrin. Edes perinteinen yes-no-osasto ei auttanut eteenpäin yksinkertaisimmassakaan ongelmassa. Itse sain ruokani (joka oli myös itsessään yllätys, koska sitä oli) lämmitetyksi tekemällä tarjoilijaneitoselle kädelläni ympyräliikettä lautaseni yläpuolella ja pörisemällä, kuten sillä hetkellä tulkitsin mikroaaltouunien pörisevän.
Keikka oli kiertueen muihin keikkoihin nähden suorastaan valtava menestys, sillä muutama sata ihmistä pakkautui sisäpihalle kuuntelemaan mesoamistamme, ja väittäisinpä suuren osan jopa nauttineen siitä. Oma pääni on useimmiten keikan aikana täysin tyhjä ja mieleni vaeltelee jossakin puolimatkassa Siriukseen, mutta tuolta keikalta muistan aivan kirkkaasti hetken, jona ajattelin: ”Mitä helvettiä, me ollaan keikalla Kaliningradissa…”
Järkkäreitä ei tapahtumassa ollut ollenkaan, mikä aiheutti tietysti jonkin verran lavalle kiipeilyä ja sitä myöten hämmennystä, muttei mitään katastrofaalista. Jossain vaiheessa keikkaa yksi lavalle kiivennyt kuupo keskeytti keikan sen verran tehokkaasti, että järjestäjän oli pakko organisoida muutama hätäjärkkäri jostain. Kyseiset hätäjärkkärit meinasivatkin sitten meidän oman miksaajan heittää ulos väärinkäsityksen takia viimeisen biisin aikana.
Mieleen jäi myös se, kuinka keikan jälkeisissä fiiliksissä paikallisilta tiedustellessamme, että minne päin kannattaisi kävellä mahdollisen jatkopaikan, kuten vaikkapa kuppilan toivossa, he tuumivat huolestuneina, kuinka meidän ”ei kannattaisi missään nimessä mennä kävellen minnekään, eikä mielellään taksillakaan”. Loppuyön sitten bussin uumenissa pidettiin vuoroissa puiden varjoissa liikuskelevia, selvästi läsnäolomme huomanneita pirivietereitä ja muita mönkiäisiä silmällä.
8.8.2010 Sonisphere Festival, Pori
Kuten aiemmin mainitsin, monesti mieleenpainuvimmat keikat ovat niitä, joissa pääsee tutustumaan suuren maailman meininkiin. Vuoden 2010 Sonisphere oli kaiken kaikkiaan sellainen ihmetyksen täyttämä viikonloppu, ettei se helpolla unohdu.
Sonisphere on megafestivaali, ja esiintyjät sen mukaiset. Toki olimme tohkeissamme siitä, että soittaisimme samana päivänä muun muassa Iron Maidenin ja Anthraxin kanssa, mutta vasta saapuessamme alueelle portista sisään paskaisella ja rämisevällä torimersullamme valtavien rekkojen ja nightlinereiden sekaan aloimme ymmärtää, ettemme olleet aivan omimmissa ympyröissämme.
Päätin jo menomatkalla, etten pyytäisi nimmareita keneltäkään, vaikka hilluisin samalla backstagella Alice Cooperin ja Iggy Popin kaltaisten rock-ikonien kanssa. Perustelin sen itselleni sillä, että jos rupeaisin jahtaamaan voitonmerkkejä, tekisin sen ilmapiiristä nauttimisen kustannuksella.
Olihan se merkillistä. Huomasin sytkärini kadonneen, joten suuntasin lähimmän keskusteluringin luokse pyytääkseni tulta. Ennen kuin sain asiani sanotuksi, ymmärsin, että kyseisessä ringissä seisoskelivat ainakin Scott Ian ja Alice Cooper. Hämmennyin ja käännyin kannoillani palatakseni pöytäämme, ja vastaani pyyhälsi melkoisen ketjujen kilinän säestämänä Kerry King.
”Mitä vittua täällä tapahtuu, oikeasti?” Ajattelin ja virnistin tovereilleni pöydässä.
Ymmärrän toki, että ihmisiähän ne ovat supertähdetkin, enkä todellakaan ole minkään sortin julkkispalvoja, mutta tuolla bäkkärillä vastaan tuli niin monta kasvoa, että hämmennykseni lieni oikeutettua. Olimme maailmantähtien seassa soittamassa oman ikuisen kellaribändimme kanssa.
Steve Harrisin leppoisan olemuksen rohkaisemana pyysin yhteiskuvaa, johon Nicko McBrain hyökkäsi mukaan. Dickinsonille en uskaltanut sanoa mitään.
Soitimme uramme suurimmalle yleisölle lavalla, jonka teknikoille olisi tarvittu sähkömopot. Fiilikset olivat melko lailla lävistäneet ilmakehän ja murtautuneet avaruuden puolelle. Ikäänkuin näissä seikoissa ei olisi ollut riittävästi muistettavaa, juuri kun olimme saaneet omat kamppeemme pakattua mersunrotteloomme, alkoi tapahtua.
Jonkinlainen alijäähtyneen ilman suihkuvirtaus murtautui vastavuoroisesti alempiin ilmakehän kerroksiin ja valitsi Slayerin keikan jälkeen Sonispheren kohteekseen, ja loppu onkin sitten historiaa. Istuin auton etupenkillä edelleen täydessä hyvänmielen latauksessa, kun ensimmäiset rakeet osuivat tuulilasiin.
”Hei, siistii! Tulee rakeita. Mä meen tuonne ulos meuhaamaan!”
Mesosin myrskylle huutaen ilman paitaa artistiparkkipaikalla:
”Antaa tulla vaan! Hahaa!”
Ihoon osuvien rakeiden teho alkoi valjeta, kun huomasin punertavat läiskät kirvelyn noustessa.
Seuraavaksi huomasin festarihuussin matkaavan poikittaisessa asennossa parkkipaikan halki skootterin nopeudella. Läheiset festariaidat olivat kadonneet.
”Jaa, jos sitä sitten menis kuitenki takasin autoon…”
Myrsky tuli sellaisella voimalla, etten ole vastaavaa kyllä koskaan kokenut. Rakenteet eivät yksinkertaisesti kestäneet tuulen voimaa, vaan jopa päälava murtui paineen alla.
Lentäviä telttoja ja muuta rompetta, kaaosta. Ja sitten yhtä nopeasti, kuin myrsky tuli, se meni pois.
Oli mielenkiintoista seurata myrskyn jälkeistä tointumista, kun kulkeminen onnistui artistipassin turvin varsin helposti. Kuulutuksia lavalta ja epätietoisuutta siitä, jatkuuko tapahtuma. Valtava hyörinä kaikkialla. Korjasimme muistoksi mukaan yhden pätkän Sonisphere-aitalakanaa, kun se retkotti hylätyn näköisenä lavojen välisellä nurmikaistaleella. Sen pyörittely vaivihkaa rullalle ja sullominen allekirjoittaneen reppuun oli sen verran hupaisa operaatio, että meinasimme antaa itsemme ilmi käkätyksellämme.
Tilanne vaikutti jo selvinneen, vaikka järkkäreitä ämpyilikin sinne tänne joka puolella. Festari saattoi jatkua. Mötley Crüe ei koskaan edes saapunut paikan päälle, vaan tuulen puhallettua heidän kamppeensa alas lavalta, jolla olimme paria tuntia aiemmin soittaneet, oli organisaatiossa kai tehty päätös, ettei auta kuin perua keikka. Iggy Pop esiintyi duona kitaran kanssa ja heitti tynkäsetin klassikoita. Katsoin lavan sivusta. On melkoinen tehtävä astua moisen massan eteen esiintymään niin karulla setillä, muistan miettineeni.
Loppuilta huipentuikin sitten itselleni elämäni ensimmäiseen Iron Maiden -keikkaan, jonka katsoin haltioissani kapealta nurmikaistaleelta. Edessäni, muutaman metrin päässä myrskyn vaurioittama lava, jolla Meideni veti, takanani aita, jonka takana helvetin monta tuhatta ihmistä. Keikka oli tunteja myöhässä, ja siten ilta oli ehtinyt pimentyä, mikä teki sumun myötävaikutuksella valoshowstakin paljon näyttävämmän.
Taisin pogoilla melko villisti, sillä pikkuhiljaa ympärilleni alkoi kertyä huomioliiveihin pukeutuneita huolestuneen näköisiä miekkosia. Vakuutin passiani näyttäen vilpitöntä diggailuani ja vaarattomuuttani, ja sain kuin sainkin jäädä sijoilleni. Loppukeikan ajan tunsin kuitenkin muutaman silmäparin tiiviin tuijotuksen itsessäni. Ymmärrettävää, tuumin, ja maltoin olla tekemättä suurieleisimpiä muuvejani.
Kotimatka päiviteltiin ja ihmeteltiin.
26.5.2012 Finland Fest, Tokio
Rintaa hakkaa. Päässä takoo. Pulssi lähentelee kahtasataa. Laskeudun alas robottivessan pöntön kannelta, jolla seisoen olen polttanut salassa hermosavuni, koska huomasin, että katossa pyörivä automaattisesti käynnistyvä kakkahyrrä toimittaa päästöni ulos saniteettitiloista.
Otan muutaman juoksuaskelen kapeaa käytävää kohti lavaa. Astun lavan taakse painavasta teräsovesta. Tiedän, että pilkkopimeä sali on täynnä ja kuulen sieltä täältä innostuneita huudahduksia. Siniset valot pyyhkivät lavaa ja sydän meinaa murtautua ulos rinnasta.
Intro pyörii ja huudetaan keuhkojemme pohjasta ”Tokio!”.
Ensimmäisestä soinnusta viimeiseen pellinsuhinaan koko keikka räjäyttää ikuisen pikkupojan pään sisältä ulos ja ulkoa sisään. Jo ensimmäisen biisin aikana alkaa eturivin yli tipahdella surffareita aidan väärälle puolelle järkkäreiden hellään huomaan.
Vastaanotto Japanissa tuntui täysin suhteettomalta mihin tahansa nähden. Hullua fanitusta, kerta kaikkiaan. Jokainen haluaa kuvan, nimmarin ja jutella. Ovat niin ystävällisiä ja kohteliaita, että hämilleen menee väkisinkin.
Tehtiin varta vasten yksi biisi tuolle keikalle ja jaeltiin sitä numeroituina singleinä eturiville, joka käytännössä repi ne levyt käsistämme.
Söin elämäni ensimmäiset sushit keikan jälkeiseen nälkään bäkkärillä. Maistui.
Kolme tuntia keikan jälkeen, kun saavumme hotellillemme Shibuyan sydämeen, siellä on parisenkymmentä fanittajaa odottamassa hämmentävine fanilahjoineen umpitohkeissaan. Annetaan tyypeille ilmaiseksi loput paidat, joita keikalta ei tosin montaa jäänyt myymättä. Jutellaan ja nauretaan yli tunti. Tokion lempeä alkukesä hyväilee ihoa illan pimetessä.
Jos tähänastiselta taipaleelta on aivan pakko valita yksi keikka yli muiden, on se Tokio toukokuussa 2012. Juurikin siksi, että itse keikka oli jotakuinkin täydellinen. Olin jossain toisaalla, ja silti niin läsnä. Yleisön vilpitön diggailu ja raivokas vastaanotto vei tajunnan toiselle tasolle ja joka ikinen vastoinkäyminen bändin taipaleella tuntui merkityksettömältä hituselta tiimalasissa. Sen vuoksi, mitä sinä iltana sain kokea, voisin melkein kuolla. Enkä edes liioittele. Varmaan jokainen bänditouhuja aloitteleva miettii, kuinka siistiä olisi soittaa jonain päivänä Japanissa. Minä ainakin mietin. Ja se oli odottamisen arvoista.
Äärimmäiseltä huipultahan on maailman lyhin matka äärimmäiseen aallonpohjaan. Sen saimme sakeistunnon jälkeen selville yhtyetoverini kanssa keskinäisen nyrkkitappelun muodossa neljältä aamuyöllä Tokion kaduilla. Oli siinä varmaan ohikulkijoilla vittusaatanoissa ihmettelemistä. Ainakin neljän tähden hotellin vastaanotossa oli kiusaantunut tunnelma, kun yksissä tuumin hiivimme sinne aamuseitsemältä toisella pää kuhmuilla ja toisella silmä mustana jäätä kyselemään. Läheisempinä kuin koskaan aiemmin.