Action Bronson ja Miguel olivat Hustle HKI:n kiistattomia kingejä

Ensimmäistä kertaa järjestetty urbaaniin musiikkiin ja erityisesti rappiin keskittynyt festari tarjoili hetkiä huumeluolista, New Yorkin lounge-klubeilta – sekä iskelmäradion äärestä.

Teksti: Laura Korpikunnas, kuvat: Nelly Tatti

Hustle HKI
The Circus ja Henry’s Pub, Helsinki
19.-20.7.2013

Perjantai 19.7.

Perjantai-iltapäivänä Helsingissä sataa. Kehnosta kelistä huolimatta The Circuksen eteen on kerääntynyt sinnikkäiden, sateenvarjoin varustautunein rap-fanien joukko, joka odottaa malttamattomana tuoreen Hustle Hki –festivaalin alkamista.

Artistivalinnoillaan festivaali tuntuu iskeneen juuri siihen markkinarakoon, jolle lienee ollut tilausta. Suomessa ei juuri ole nähty tapahtumaa, joka toisi yhteen rapin kotimaiset ja ulkomaiset tekijät myös underground-puolelta, Tampereen Blockfestia ehkä lukuun ottamatta. Juuri siksi esimerkiksi Action Bronson ja Big K.R.I.T. lienevät erittäin tervetulleita vieraita.

Muutama päivä ennen festivaalin alkamista tapahtuma päätettiin siirtää Suvilahdesta Kampin Henry’s Pubiin ja The Circukseen. Säädöstä huolimatta väki tuntuu löytäneen paikalle. Kun ovet vihdoin avataan puolisen tuntia aikataulusta myöhässä, ainakin kaikki alaikäiset paikallaolijat ovat innoissaan. Heitä on paljon. Keikkojen alkaessa meno anniskelualueen ulkopuolella tuntuu olevan paljon kovempi.

Siirto keskustaan on varsin passeli ratkaisu. Varsinkin alkuillasta Circuksessa on niin väljää, että Suvilahden kokoinen alue olisi varmasti ollut vielä liian iso. Teflon Brothersin esittäessä In Tolu –biisiään jengiä alkaa olla mestoilla jo sen verran, että kädet nousevat uskollisesti ilmaan joka puolella klubia. Viimeisenä kuultu Valkoisten dyynien ratsastajat soi sellaisella paatoksella, että kappale kuulostaa jo melkein iskelmältä.

Teflon Brothers.

Iskelmä tulee mieleeni myös Tefloneiden jälkeen esiintyneestä No Smoking Teamista, sillä Edu Kehäkettusen ja Davon meininki on yllättäen sangen olematonta katsottavaa. Biisien, kuten Kullii ja Saaks mä murista sun muffinssiin, lyriikat eivät toki ”hajuton, mauton, väritön” –kategoriaan kuulu, mutta muuten kaikenlainen viihdyttävyys on tipotiessään.

Kaksikon esiintymisiin olennaisena osana kuulunut sekoilu loistaa poissaolollaan. Herrat mainostavat keikan olevan ensimmäisiä, jonka he vetävät selvin päin. Karua, mutta ilman sekoilun tuomaa viihdearvoa meno on suorastaan haljua, vaikka miehet sentään kinastelevat toverillisesti tuttuun tapaansa.

Illan edetessä käy selväksi, ketä paikalle on tultu katsomaan.

”Riff Raff, Riff Raff”, malttamaton yleisö mylvii puhvelilauman tavoin.

Pajari käryää niin voimakkaasti, että seuralaiseni epäilee jonkun polttelevan takahuoneessa. Herran saapuessa viimein lavalle tunnelma on suorastaan ärhäkkä. Edessäni seisova poika leopardikuvioisessa snapbackissa on niin innoissaan, että hän intoutuu kavereineen aloittamaan moshpitin.

Laskettelulaseja muistuttaviin aurinkolaseihin verhoutunut Riff Raff (tai RiFF RaFF, kuten oikeaoppinen kirjoitusasu kuuluu) suihkuttaa shamppanjaa yleisöön kuin mikäkin formulatähti.

”X these haters out like tic-tac-toe”, lopottaa mies yksitoikkoiseen tapaansa Deion Sandals –biisissä. Teksasilaisräppärin monotoninen tyyli jakaa varmasti mielipiteitä, mutta yhtä kaikki, kunnon show’n hän kyllä osaa rakentaa.

Lil Mama I’m Sorry jatkaa Riff Raffin terävän sanailijan taitojen esittelyä: ”MC Hammer can’t touch me, your freestyle is disgusting.” Keikan loppupuolella huolellisesti ilmaa kauhovat kädet ja muut rap-kliseet alkavat jo hieman ärsyttää. Kädet käyvät toki muillakin esiintyjillä, ollaanhan sitä sentään räppiä tultu kuuntelemaan, mutta vähitellen hommasta alkaa mennä maku. Keskityn pohtimaan, onko miehen siksak-muotoon leikattu parta aito vai tatuoitu.

Rif Raff.

Samassa Riff Raff kuuluttaa lavalle seuraavana esiintyvän newyorkilaiskollegansa Action Bronsonin. Nallekarhumainen mies ilmestyy lavalle polttaen sikaria ja viinirypäleterttua kädessään pidellen. Kokkinakin kunnostautunut Bronson malttaa kuitenkin luopua tertustaan, ja kun se lentää yleisöön, Circuksen katto on revetä.

Vaikka Bronson sanailee huolettomasti tutuista teemoista, eli huumeista, seksistä ja tietysti ruoasta, on hänessä kuitenkin tyyliä. Hepun flow kulkee niin vaivattoman oloisesti, että se suorastaan soljuu korvissa. Eikä mies jää edeltäjästään jälkeen show-meiningissäkään.

”Helsinki make some noise”, hän yhtäkkiä huutaa ja katoaa yleisön sekaan. Ihmiset poukkoilevat sekopäisinä edestakaisin yrittäessään päästä koskettamaan norsunluutornistaan laskeutunutta tähteä edes sekunniksi.

”Take me upstairs”, kuuluu samassa huuto jostain riehakkaan ihmismeren keskeltä. Hurmio laantuu hetkeksi, kun kaikkien katseet halkovat ympäri klubia Bronsonia etsien. Mainion Shirazin ensitahdit huiluineen kaikuvat ilmoille, ja mies pompahtaa taas näkyviin yläkerran kulmauksesta. Bronson jatkaa matkaansa aina kerroksen toiselle puolelle napaten välillä ällistyneitä ihmisiä kainaloonsa. Kaiken kruunaa hitti Strictly 4 My Jeeps, joka pitää huolta siitä, että karhunhalaukseen päässeet varmasti kusevat hunajaa keikan jälkeen.

Ja aivan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi, takaisin estradille kivutessaan Bronson heittää vielä lavalla seisseen naisen killumaan rennosti olkapäälleen.

”Thank you to every motherfucker”, hän huikkaa chillisti hetken päästä ja poistuu lavalta huutomyrskyn saattelemana.

Action Bronson.

”Peace Finland, peace”, kiiruhtaa Riff Raff lavalle huutamaan. Mitään muuta miehistä ei enää kuulla, vaikka porukka janoaa vielä lisää. Euforian vallassa olevalla yleisöllä kestää hetki tajuta, ettei kaksikko ole tulossa takaisin. Ajatus siitä, että joku jäljellä olevista suomalaisista esiintyjistä voisi päästä edes hipaisemaan Bronsonin keikan sekopäistä fiilistä, on kerta kaikkiaan mahdoton. Aivan kuin järjestäjät olisivat halunneet pelata varman päälle buukkaamalla kotimaiset takuuvarmat tanssittajat viimeiseksi.

Bronsonin jälkeen Ruudolf ja Karri Koira ovat kuin tylsiä väsyneitä setiä. Settilista on niin ennalta-arvattava, ettei sitä pelasta edes Doupeimmat jumala seivaa.

Illan päättänyt JVG:n, Sini Sabotagen, Mäk Gäliksen ja Kevin Tandun performanssi puolestaan on jopa vielä värittömämpi. Tandun energinen Huomenta Suomi –veto tuo esitykseen edes ripauksen eloa. Mutta sekin nuupahtaa nopeasti, ja lava tuntuu olevan vain täynnä jengiä, joka heiluttelee käsiään kivasti sinne sun tänne. ”Kesäloma aa, kesäloma aa”, yleisöä huudatetaan. Hohhoijaa, ette sitten parempaa keksineet.

Lauantai 20.7.

Festivaalin toisena päivänä Circuksen lava on selkeästi pyhitetty jenkkinimille ja häröilylle, sillä illan aikana mestoilla häärivät rap-mestarit Eevil Stööstä Danny Browniin.

Mestareista puheen ollen, suomirapin saralla sellaisen aseman on jo aikoja sitten vakiinnuttanut eräs henkilö, jota ilman rap-festari ei tuntuisi miltään. Kyseessä on luonnollisesti Asa, joka helli Hustlessa fanejaan soittamalla aimo tukun toivebiisejä aina Avaimen ajoilta asti.

Erityisesti Roihuvuori ja miehen Wu-Tang Clan-lainein maustama Punainen tiili keräävät oikeutetusti suurimmat aplodit. Mitään uutta ja ihmeellistä settilista ei sinänsä tarjoa, mutta kuten sanottu, nykyään Asa tuntuu voivan tehdä melkein mitä tahansa – ja onnistua silti joka kerta. Kitaristivahvistus dj + tuplaaja –kombon tueksi on nappivalinta ja tuo virkistävää vaihtelua Jätkäjätkien keikkoihin.

Eurocrackin eli Julma-Henrin ja RPK:n ollessa esiintymisvuorossa Circus muuttuu hämyiseksi huumeluolaksi. Taustakankaalla vilisee nyrkkirautojen, vasaroiden ja muiden kivojen pikkuesineiden kuvia. Douppii douppaa nostaa yleisön kädet konemaisesti ilmaan Julma-Henrin päräytellessä ärräänsä.

Lavalla ramppaa vierailijoita ehtimiseen, mutta he jäävät auttamatta moottoriturpa Henrin jalkoihin. ”Nyt ne vitun kädet ylös, tää on ryöstö”, hän räyhää mikrofoniin. Kenellekään tuskin jää epäselväksi, mikä biisin nimi on. Ryöstö, luonnollisesti.

Gracias.

Millä säilytetään festaritunnelma myös klubiolosuhteissa? No teknisillä ongelmilla tietysti! Graciaksen taustakankaan näkymä saadaan oikeannäköiseksi tovin säätämisen jälkeen, ja herran Noah Kinillä vahvistettu show voi alkaa. Simppelisti rullaavaa menoa tulee Mon€y-biisin ajaksi avittamaan vielä Ekow. Miesten flow’t pelaavat yhteen erittäin mallikkaasti. Viimeistään HKI sulattaa helsinkiläisyleisön sydämet puolelleen. Tyylikkyyden puolesta voitaisiin tosin yhtä hyvin olla viileällä newyorkilaisella lounge-klubilla. Se on tässä pelkästään hyvä asia.

Graciaksen ja kumppaneiden jälkeen yleisön raikuvat huudot vaativat Eevil Stöötä lavalle jo ennen KCMD Mafian astumista valokeilaan. Joka puolella tuntuu yhtäkkiä olevan Stöö-paitaisia miehiä, ja ainakin yksi hiihtopipo vilahtaa ihmismassan keskellä.

Tunnelma singahtaa pikavauhtia hämärämpään suuntaan, kun Stöö pamahtaa tovereineen mestoille. Stöö itse näyttää saatananpalvojakokouksen ylipapilta lukiessaan lyriikoita ääneen roudauslaatikon yllä. Yleisö hurrailee näennäisen ihastuneena, mutta Memphis-soundia vierastavalle meno on turhan tasapaksua.

Kun KCMD Mafia on saanut häröilynsä päätökseen, Danny Brownin on aika avata illan jenkkiputki. Hän väläyttelee harvahampaista hymyään ja näyttää omistavan koko lavan. ”You never get on without a radio song, so this my radio song, this my radio song”, Brown latelee näppäriä totuuksia nasaaliäänellään.

Danny Brown.

Ainakin eturivin jäseniin terävät riimit uppoavat kuin veitsi voihin. Lavan edustalla pidetään kovasti ääntä keikan loppuun saakka. Brownin poistuttua pari eturiviläistä muodostaa kämmenistään sydämen ja nostaa kätensä juhlallisesti ilmaan. Perjantain Action Bronsonin keikan kaltaiseen kokonaisvaltaiseen hurmokseen ei kuitenkaan päästä. ”Mitä, eiks jengi tienny näitä biisejä”, kuulen jonkun huutavan kaverinsa korvaan ja ajattelen, että se joku puhuu ihan asiaa.

Seuraavana vuorossa oleva Big K.R.I.T. pääsee aavistuksen lähemmäs Bronsonin keikan aiheuttamaa kaaosta. Miehen kavutessa lavalle Michael Jordanin pelipaita yllään vieressäni mikserialueen takana seisova tyttö intoutuu nimittäin bailaamaan niin hurjasti, että alueen aita on kaatua.

Big K.R.I.T:illä jos kenellä on sitä kuuluisaa swagia. Hän pitää yleisön vaivattomasti otteessaan juuri sopivalla röyhkeydellä, mutta välttyy kuitenkin olemasta liian nokkava. ”Put your middle fingers in the air”, hän käskee ihan pokkana, kaikkien totellessa sokeasti kuin pässit talutusnuorassa. Ja mikseivät tottelisi, sillä helvetti, hänessä on tyyliä! My Trunk hyppyyttää porukkaa oikein olan takaa.

Big Krit.

Vaikka ylitsevuotavia aplodeja satelee viikonlopun aikana yhdelle jos toisellekin esiintyjälle, siitä, kuka on kaikkien naisten ehdoton suosikki, ei jää epäilystäkään. Lauantain viimeinen ja siten koko festivaalin pääesiintyjä, Los Angelesista kotoisin oleva Miguel nimittäin järjestää sellaisen show’n, ettei kirkumiselle ole tulla loppua.

Miguel antaa fanien – anteeksi, naisten – odottaa itseään. Paidaton rumpali lämmittelee yleisön siihen pisteeseen, että itse artistin laulaessa ensimmäiset tahdit hunajaisella äänellään ovat kaikki jo aivan pähkinöinä. Livebändin tarjoama mättöbiitti kuulostaa sen rinnalla hippasen koomiselta, mutta ainakin naiset kirkuvat kaikkialla.

”And I can’t wait”, Miguel kiekuu The Thrill –kappaleessa kuin John Legend ikään. Sähkökitara soi niin rouheasti, että olo on kuin stadionilla rock-konsertissa. Eikös tässä pitänyt olla rap-keikalla? Mies kiusoittelee yleisöä tämän tästä vetämällä paitansa reunaa ylöspäin. Liike aiheuttaa joka kerta ehtymättömän huutomyrskyn.

Biisit soivat sellaisella voimalla, että Miguel olisi luultavasti pystynyt pitämään homman kasassa myös Suvilahdessa. Hitit, kuten How Many Drinks, ovat räjäyttää klubin liitoksistaan. Ihmiset bilettävät kuin viimeistä päivää, joku vetää sytkärin liekkiä edestakaisin ilmassa ja artisti itse opettaa yleisölle LA-tervehdyksen.

”Amazing energy all night long”, Miguel kiittelee lopetellessaan keikkaansa ja häipyy jättäen naiset jälleen kirkumaan. Kansa alkaa vähitellen valua kohti narikkaa ja kotejaan kasvoillaan ryytyneet, mutta onnelliset ilmeet. Jos niitä käy uskominen, Hustle HKI näkee varmasti päivänvalon ensi vuonnakin.