Black Lips oli tapahtuman kauneusvirhe ja hyvä niin – Rumba Flow-festivaalilla

Flow: Black Lips – 11.8.2017 Helsinki

24.08.2017

2010-luvun jokaisessa käänteessä, jossa musiikillisia suurtekoja ja urotöitä on tehty muualla kuin kitaramusiikin parissa, on myös muistettu julistaa rock’n’roll kuolleeksi. Mikäli ammattikuntaani on uskominen, rock on saanut jalkoihinsa rasitusvammat potkimalla tyhjää, lusikoita on lentänyt nurkkaan lestadiolaisperheen tarpeisiin asti ja viimeinen hengenveto paljastuikin jokaöiseksi uniapneakohtaukseksi.

Rockin kuoleman analysointi kiinnostaa itseäni tällä hetkellä yhtä paljon Lasse Mårtensonia muu kuin purjehdus.

Tämä taas johtuu siitä, että The xx:n gootti-edm:n, Frank Oceanin aor’n’b:n ja Lana del Reyn sedatiiviballadien lisäksi Flow-festivaalilla kuultiin Black Lipsiä.

Black Lips näytti eri vuosikymmenillä vaikuttaneista bändeistä poimitulta karikatyyrigallerialta. Ja toisinaan myös kuulosti, jäsenten keskittyessä instrumenttiensa pahoinpitelyn ja sinne päin soittelun sijaan esimerkiksi kaatuiluun ja wc-paperirullien heittelyyn.

Keikan soundit olivat kaameat. Kaoottinen äänipuuro velloi mustassa teltassa ja biisien väleissä humalaisen yleisön hälinä ja mylvintä yhtyi siihen kuin toisiinsa kietoutuvat suitsukkeen ja hien hajuiset alastomat vartalot jossain esoteerisessa orgiassa.

On täysin toissijaista yrittää muistella, mitä kappaleita Black Lips soitti, olihan yhtyeen itsensäkin suhtautuminen äänitaiteeseensa kyseisenä iltana varsin spontaani.

”Yeah… We gotta practise that a bit more”, kuten se muhkeaviiksinen atlantalaisista totesi, kun bändinsä oli hapuillut läpi hotellissa ennen keikkaa sävelletyn numeron.

”Satan’s Graffiti or God’s Art?”, kysyi Black Lips hieman ennen Flow’ta ilmestyneen levynsä otsikossa. Vastausta en tiedä, mutta Helsingin yössä tuon tunnin ajan rock’n’roll ei ollut pitämässä seuraa kummallekaan kysymyksessä mainitulle, vaan ihka elävänä edessämme. Jos ei vaarallisena tai kapinallisena, niin ainakin niin kaukana sisäsiististä kun näin viimeisen päälle hiotussa festivaaliympäristössä on mahdollista, muistuttamassa olemassaolostaan kuin pöydän jalkaan potkaistu pikkuvarvas. Kaivattuna kauneusvirheenä.

Heittäkää sitä vessapaperia!

Lisää luettavaa