Bruce Dickinsonin spoken word -keikalla naiset olivat vain suihinottavia lentoemäntiä ja esitys välillä vaivaannuttavaa setämiespuhetta

Sari Kivijärvi kävi kuuntelemassa Bruce Dickinsonin spoken word -esityksen. Sympaattisten tarinoiden sekaan mahtui myös vaivaannuttavaa setämiespuhetta.

23.01.2023

Bruce Dickinson
19.1.2023
Kulttuuritalo, Helsinki

Helsingin Kulttuuritalolla 19.1. koettiin ikonisen brittiläisen Iron Maidenin solistin Bruce Dickinsonin yhden miehen show An Evening With Bruce Dickinson. Esitys pohjautuu hänen What Does This Button Do? -omaelämäkertakirjansa markkinointikiertueeseen. Ilta oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla Dickinson tarkasteli elämäänsä stand up -esityksen tavoin kuvien kera. Jälkimmäisessä puoliskossa hän vastasi improvisoiden yleisön kirjoittamiin kysymyksiin.

Kulttuuritalolla Trooper-oluiden kittaaminen alkoi seitsemältä, kun torstai-illan ovet avautuivat. Kello soi muutama minuutti ennen kahdeksaa kuumottamaan pian alkavasta show’sta. Ohjelma kesti väliaika mukaan luettuna kolme tuntia. Esiintymissalin lavan näytöllä loisti tapahtuman kuva: Dickinson pitkien kynttilöiden valossa paksu kirja edessään odottamassa tarinatuokion aloittamista. Salin valot sammuivat. Lavan näytöllä pyöri traileri, joka näytti Michael Bayn ohjaamalta. Traileri alusti hopeatukkaisen Dickinsonin lavalle. Videossa lävähti tulen ja lentokoneiden keskelle miehen tittelit: yrittäjä, sijoittaja, lentäjä ja miekkailija.

Videon loppupuolella yleisö ratkesi massiivisiin suosionosoituksiin, kun Dickinson käveli lavalle mustassa hupparissa, paidassa, housuissa ja jaloissaan punaiset tennarit. Ensitöikseen tähti pyrki yhdistämään yleisöä ja kysyi, mitä yhteistä meissä kaikissa voisi olla. Hän arveli, että kaikki paikalla olijat lähtökohtaisesti pitävät hänestä. Sen lisäsi kaikilla olisi iso mulkku. Jälkimmäiseen hän lisäsi, että mulkun koko ei ehkä päde puoleen yleisöstä, mutta hekin voisivat halutessaan nykyaikana sellaisen itselleen leikkauttaa. Nuo ensimmäiset läpät alusti isoa osaa illan tulevaa huumoria. Yleisöä puhuteltiin kuin kaikki olisivat miehiä.

Stand up -osion ensimmäisissä esityskuvissa yhdessä oli Dickinsonin sanoin huonohko kasvokuva hänestä murrosikäisenä. Toisessa kuvassa hänellä oli vanhempana lentäjäntakki ja -lasit. Kahden kuvan kehitys antoi lisäosviittaa tulevasta: olemme tulleet kuuntelemaan hänen menestystarinaansa. Tarina alkoi siitä, kuinka tuollaisia murrosiän kuvia ei nykyään enää hyväksyttäisi minnekään. Kuulemma tänä päivänä pitäisi olla Kim Kardashianian takamus pään kohdalla tai näyttää ihan kalalta, jolloin Dickinson veti kädet taakse ja pullisti huulet eteen “duck faceksi”. Murrosiän kuvaa varten hän kuulemma piirsi itselleen kuitenkin sinisellä kynällä viiksenalkua, koska hänellä ei kasvanut vielä naamakarvoja.

Dickinsonin musisoinnin ja sosiaalisten tilanteiden tarinat olivat illan hauskimpia. Koulussa hän kokosi bändin, jossa soitti bongorumpuja. Kaveri osasi kaksi ja puoli sointua kitaralla ja sitten löytyi vielä Led Zeppelin -klassikkoa Stairway to Heavenia soittava nero. Dickinson pohti, mikä olisi bongojen, kahden ja puolen soinnun ja Stairway to Heavenin yhdistelmä. Sehän olisi The Beatlesin Let It Be. Treeneihin löytyi vielä basistiksi soittimensa itse tehnyt tyyppi, joka paljastui laulajaa pohdittaessa myös klassiseksi laulajaksi. Ylevä-ääninen basisti repi Beatlesista irti sen sielun. Kitaristinero taas menetti malttinsa Dickinsonin bongorumpujen hakkaamiseen. Dickinson lauloi basistille, että biisi menee näin. Kitaristinero vakuuttui siitä ja ehdotti, että hänen pitäisi laulaa jatkossakin, he löytäisivät bongojen soittajan muualta.

Dickinson pysyi siitä lähtien laulajan tiellä. Ennen bändiä mies hommasi kuitenkin todistuksen sille, että ei osaisi laulaa, jotta ei päätyisi koulunsa kirkon kuoroon. Hänelle vinkattiin, että sinne ei kannattaisi mennä. Kuulemma siellä pitäisi pukeutua tytöksi. Tässä vaiheessa yleisö nauraa ja taputtaa. Dickinson ei hyväksynyt laulamisen esteeksi ”tytöksi pukeutumista”. Kirkon koulusta Bruce kertoi, miten siellä pidetään ”sillä tavalla” tytöiksi pukeutuneista. Bändin klassisesti laulava basisti oli koulun kuorossa. Basisti selkiytti silloin heti perään, että ei häntä sentään ”sillä tavalla” kosketeltu.

Huvittavia tarinoita löytyi erityisesti yliopistomaailmasta, jonne hän pääsi lukemaan modernia historiaa. Akateemisen elämän sijaan Dickinson käytti aikansa rokkijutuissa. Koulun yhdistyksen sihteerinä hän vastasi myös heidän isosta rahapurkista. Siitä tuli idea kysyä, kuinka paljon maksaisi saada Deep Purplen tyypeiltä esitys yliopistolle. Vaikka hänelle vastattiin, ettei Dickinsonilla olisi siihen varaa, se ei latistanut uskoa. Olihan hänellä ”näin iso purkki rahaa”. Dickinson sai kuin saikin yliopistolle keikan ja niille kolmelle, jotka oli kattomassa, se oli tosi hienoa.

Lisää sympaattisia tarinoita kerrottiin esimerkiksi siitä, kun bändi matkasi varastetulla pakulla Skotlantiin. Kukaan ei pysäyttänyt, vaikka auton ikkunoista pöllähtivät blossisavut ja katolla oli kiinnitettynä asekaupasta varastettu täytetty hanhi. Kerrottiin myös muun muassa edesmenneen kuningatar Elisabet II:n tapaamisesta, sen johtamisesta Iron Maiden -postimerkkeihin ja kuinka lentokoneeseen pystyi siihen aikaan pakkaamaan itsetehdyn raketin.

Illan päätteeksi hän kertoi kurkkusyöpädiagnoosistaan. Dickinsonilla on ollut kaksi kasvainta. Diagnoosi sai hänen huomaamaan ympärillään olevia sairaaloita, kirkkoja ja hautauspaikkoja. Sitä ennen huomioi kiinnittyi lintujen lauluihin ja hyvännäköisiin naisiin. Hän kasvatti arvokkaan parran, koska ajatteli sen arvokkuudella olevan voimaa syöpää vastaan. Kemoterapian alettua hänelle kerrottiin, miten hän voisi menettää tukkansa. Kävikin niin, että hiusten sijaan partakarvat tippuivat. Ensin niitä putosi baarissa tuoppiin, eikä hän tilannut munakkaaseen enää suolaa ja pippuria – siihen tippuivat lyhyemmät partakarvat. Kemoterapista tuli niin sileä jälki, että Dickinson kertoi yleisölle, miten heidän vaimojensa kannattaisi kokeilla samaa menetelmää. Kunhan ei haittaa, että vaimon sileä alapää hohtaisi pimeässä vihreänä. Huumoria tietenkin. Kemoterapian seurauksena parrasta pysyi ainoastaan viikset, joita oli alussa vaikea saada.

Kyseessä oli menestystarina mieheltä miehille. Viikset voidaan nähdä esityksessä niin mieheyden kuin menestyksen saavuttamisen symbolina.

Virkistystauon jälkeen palattiin vielä kysymysosioon, jossa yleisö kysyi paljon esimerkiksi hänen lentäjän urastaan. Mukaan mahtuikin vielä railakas tarina hetkestä, joka sai hänet haluamaan lentäjäksi. Siinä oli mukana Iron Maidenin rumpali Nicko McBrain ja hänen lento-opettajansa Charlie, jonka viiksiin voisi kuulemma ripustaa naisten pikkuhousut molemmin puolin. Lentämiskysymysten kohdalla Dickinson jakoi elämänviisauksia: “If it flys, floats or fucks, rent it.”

Valitettavasti liian monta kertaa naiset esitettiin tarinoissa tavalla, mikä sai yleisökokemuksen kumuloitumaan liian turhauttavaksi, minuutin välein annetuista taputuksista huolimatta. Naiset olivat tekijöinä vain suihinottavia lentoemäntiä, hyvännäköisiä naisia tai pelokkaita ompelijattaria, jotka Dickinsonin omien sanojensa mukaan pitivät miestä ”käden etäisyydellä”.

Suomessa Dickinson on vihitty Helsingin yliopistossa humanistisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. Esityksessä oli toki paljon myös koko yleisön oikeasti kaipaamaa elävästi kerrottua tarinointia mielenkiintoisesta elämästä. Hänen kertomana esitys oli myös tietynlainen proxy-kokemus Iron Maidenille.

Kohderyhmän olisi voinut ilmoittaa etukäteen. En pystynyt kasvattamaan penistä esityksille, ei auttaisi vaikka laittaisin sukan haaroväliin. Puolet Dickinsonin esityksestä oli vaivaannuttavaa setämiespuhetta, jota kuulee muutenkin tarpeeksi sukulaisten suusta.

Lisää luettavaa