Vanhalla kunnon Depeche Modella on aina paikka suomalaisten sydämissä ja varmasti jo vakioistumajärjestys Hartwall-areenan takahuonetiloissa. Tämä oli jo kuudes kerta kun yhtye esiintyi kyseisessä hallissa.
Itse olen ollut kuvaamassa keikoista viittä. Konsertti ei tarjonnutkaan suuria yllätysmomentteja. Vanhat Depeche-klassikot pitivät pintansa, muutamasta tuoreesta biisistä ei ole varsinaisesti mitään kotiin kirjoitettavaa.
Lähietäisyydeltä yhtyeen toimintaa seuratessa huomio kiinnittyi Dave Gahaniin. Tällä kertaa ikonisella keulakuvalla ei tainnut olla ihan paras mahdollinen päivä. Gahan pyöri kuin väkkärä ja ilmeili vajaaälyisen tavoin. Mies kyllä vangitsi katseet ja tuntui nauttivan olostaan, mutta ei se hermostunut kieppuminen ja säntäily mitään kovinkaan kunniakasta katseltavaa ollut. Kaikki eivät osaa vanhentua arvokkaasti.
Kolmen ekan biisin ajan kestäneen kuvausajan jälkeen seurasin loppukeikan jäähallin punaviivan tietämiltä. Sinne asti Gahanin perseily ei haitannut aivan niin pahasti. Martin L. Gore oli tyylikäs oma itsensä ja Andrew Fletcher oli oma itsensä.
Lavan takana olleeseen valtaisaan led-seinään ammuttiin karkeasti kolmeen kategoriaan jakautunutta informaatiota. Tyylikkäitä tarinallisia lyhytelokuvia olisi katsonut yhtyeen taustalla mielellään enemmänkin, perinteisempi keikkatapahtumien reaaliaikainen projisoiminen oli ihan toimivaa, mutta alkeelliset tietokonegafiikat olivat harvinaisen aneemisia.
Onneksi pääasia eli musiikki oli kunnossa. Niin kauan kuin yhtye jaksaa käydä esittämässä Enjoy the Silencen, World In My Eyesin, Walking In My Shoesin tai In Your Roomin kaltaisia täysosumiaan, ei meillä ole mitään hätää.
Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
