Kanadalainen Devin Townsend on tottunut tekemään asiat eri tavalla kuin muut. Hänen keikkansa on abstrakti viihde-elämys, joka alkaa jo ennen soittajien saapumista lavalle. Devinin luova hulluus teki Jaakko Kilpeläiseen vaikutuksen, mutta kirjoittaja onki äänen ja videon ärsykevirrasta myös huonoja puolia.
Teksti ja kuva: Jaakko Kilpeläinen
Devin Townsend
The Circus, Helsinki
14.3.2014
Tiedän, ettei pitäisi nauraa, mutta on vaikeaa olla nauramattakaan.
Olen kiirehtinyt Circukseen suoraan hammaslääkärin päivystyksestä, ja puolet naamastani on puudutusaineen lamaannuttama. Näytän nauraessani siltä kuin Bruce Willisin ja Lauri Tähkän risteytys olisi saanut pahasti turpaansa.
Esiintyjää vasta odotellaan lavalle, mutta yleisö tuijottaa jo lavaa kohti ja nauttii näkemästään. Valkokankaalla lavan takana pyörii toinen toistaan absurdimpia verkkovideoita. Puudeliaerobiciä, moshaavia lehmiä, liekkiin pierevä poika sekä vanha kunnon mäyrät ja sienet -animaatio. Videoista on muokattu Townsendin tarpeisiin vielä alkuperäisiä päättömämpiä, ja välillä niissä seikkailee Devinin luoma hahmo, avaruusolento Ziltoid.
Videoiden taustalla soi enimmäkseen tekno, joka on aika kaukana Devinin proge-indutstrial-avantgarde-thrash-metallista. Kollaasi kuitenkin muistuttaa monin tavoin Devinin musiikkia: se on mielisairaalta kalskahtavaa ilotulitusta, josta syntyy helposti vaikutelma, että luomistyötä on tehty jonkin muun kuin puudutusaineen vaikutuksen alaisena.
Lämmittelyvideot saavat miettimään, miksi kaikki artistit eivät panosta samalla tavalla yleisön viihtyvyyteen ennen esitystä. Miksi yleensä pitää tuijotella tylsää, hiljaista taustalakanaa?
Siellä täällä pyrskähtelevät naurunremakat loppuvat, kun Townsend bändeineen marssii lavalle ja käynnistää setin Ocean Machine -albumin (1997) avausraidalla Seventh Wavella. YouTube-hölmöilyt vaihtuvat Devinin omiin tausta-animaatioihin ja yleisön huvitus vakavaan kunnioitukseen.
Seventh Wavea seuraa toinen 1990-luvun kulttisuosikki, Infinity-albumin War vuodelta 1998. Townsend on sitä koulukuntaa, joka ei koe tarvetta korostaa uusimman levynsä timanttisuutta aloittamalla ja lopettamalla keikkansa sen suosituimmilla kappaleilla. Devin tekee keikkansa kuten levynsäkin: omilla säännöillään.
Seuraavat puolitoista tuntia Helsingin Circus on täynnä Devinin laulua, jonka ulottuvuudet vaihtelevat kirkkaasta enkelinäänestä ukkosjylinään sekä kymmeniä päällekkäin soivia ääniä (suurin osa tietysti taustanauhalla) ja psykedeelistä videotykitystä. Keikan jälkeen Devin pahoittelee Twitterissä teknisiä ongelmia, mutta yleisö tuskin paikantaa niitä yksityiskohtien viidakosta.
Jokaisella laululla ja myös monella välispiikillä on oma taustakangasanimaationsa. Siinä on se huono puoli, että koko show tuntuu käsikirjoitetulta: minkäänlaiselle improvisaatiolle ei jää varaa, ei edes illuusiolle mistään spontaanista. Viestintä yleisön kanssa ei ole vuorovaikutusta vaan yksisuuntaista informointia. Välispiikit voisi käyttää missä tahansa, kunhan Helsingin paikalle kirjoittaisi toisen kaupungin.
Samoihin aikoihin, kun puudutusaineen vaikutus alkaa hiipua, show’n ärsyketulva alkaa vuorostaan puuduttaa. Aivoni kaipaavat johonkin väliin jotakin rauhoittavaa. Devinillä olisi diskografiassaan suvantokohdaksi mielin määrin vaihtoehtoja, kuten Sisterin akustinen versio, jokin biisi Unplugged-albumilta tai melankolisen hillityltä Terrialta. Ei elokuvakaan voi olla pelkkää takaa-ajoa ja räjähdyksiä.
Mutta jos Devin olisi elokuvaohjaaja, sellaisia elokuvia olisi. Devin tunnettaisiin kajahtaneena avantgarde-ohjaajana, joka tekee toimintaleffoja aivan omilla säännöillään, tyylilajeja sekoitellen ja tehosteita toistensa päälle kasaten.
Fanien ja seuraajien joukko olisi suppeahko, mutta uskollinen.