Ei ole väliä, oliko Slayerin jäähyväiskeikka hyvä vai huono – se oli jotain ainutlaatuista

"Slayer poistui Suomesta tyylilleen uskollisena, ja saattoväki piti huolen siitä, että kuoppajaiset saivat parhaan mahdollisen päätöksen", kirjoittaa Tami Hintikka.

10.12.2018

Slayer, Lamb of God, Anthrax, Obituary
8.12.2018
Helsingin jäähalli

Katsomosta lipuu ihmisiä jäähallin käytäville jatkuvana virtana. Olo on oudon mietteliäs, hengitys tiheän lyhyttä, sydän hakkaa normaalia kiivaammin. No, hyvä että sentään hakkaa.

Ilmassa on hämmennystä. Juuri kukaan ei hymyile. Ihmisistä näkee, että he ovat liikuttuneita, vaipuneina ajatuksiinsa, kuin allapäin. Osa itkee. Slayer on juuri päättämässä Euroopan-kiertuettaan, ja viimeinen Suomen-keikkansa on ohi. Vuonna 1981 perustettu thrash metal -pioneeri viettää hautajaisiaan pitkän kaavan mukaan, ja tämän illan myötä arkussa on yksi naula lisää.

Obituary

Ilta alkoi kuitenkin mukavan riehakkaissa merkeissä, kun Floridan omat kuolopojat astelivat lavalle introna kuullun, Pat Traversin Snortin Whiskeyn siivittämänä. Siitä oma setti käyntiin ja Redneck Stomp soimaan. Obituary on ihana, mutta tällaiseen tynkäsettiin olisi toivonut pitkähkön punaniska-aloituksen tilalle vaikka klassikkoa tyyliin Find the Arise.

Näillä kuitenkin mentiin, ja makoisasti mentiinkin. Death metalin kantaisiin lukeutuva yhtye soitti hyvillä soundeilla ja hyvällä fiiliksellä. Donald Tardy on rakastettava rumpali, joka takoo simppelille kuololle vakaan perustuksen, hakkaa isosti ja pitää yllä kontaktia yleisöön.

Donaldin velipoika John asteli naapurinjätkämäisesti shortseissa ja collegepaidassa, eli olemus oli letkeä ja lempeä. Samaa ei voi sanoa Obi-keulan lauluäänestä, joka oli taattua ja voimallista oksentamista suoraan kuumalta ja kostealta rämeeltä.

Illan ensimmäiset kylmät väreet saapuivat setin lopetuksen Slowly We Rotin myötä. Obituary toimitti hyväntuulisen ja napakan päälle puolituntisen, josta olisi nauttinut pidempäänkin, mutta ymmärrettävistä syistä oli aika siirtyä eteenpäin.

Anthrax

Slayerin ikäinen Anthrax on itsekin yksi thrashin suurista. Levyllä bändi ei läheskään aina ole sitä kovinta osastoa, mutta livenä poikkeuksetta viihdyttävä. Niin tälläkin kertaa. Caught in a Mosh avaajana, niin johan toimii.

Mustassa tukassaan ja pillifarkuissaan vetävän Joey Belladonnan mielipiteitä jakava ääni menee paikoin miten sattuu, mutta ei sen väliä. Pernaruton vauhtimetallissa on punkia ja hyvää mieltä, se kanavoi 1980-luvun ikuista aurinkoa, skeittilautoja, tennareita, hassuttelua ja hauskanpitoa. Otsa ei ole rypyssä, hymykuopat ovat syviä.

Anthraxin illan päättävä Indians nostattaa taas ihokarvat. Anthraxia katsoessa hiipii mieleen myös haikeus. Scott ”Not” Ianin jalka nousee vielä kepeän näköisesti ja komppikäsi toimii. Ukoissa on muutenkin nuorenmiehen vetreyttä. On kuitenkin vääjäämätön tosiseikka, että näillä kilometreillä ollaan uran ehtoopuolella. Toivon, että olen väärässä.

Lamb of God

Illan kolmannen orkesterin aikana oli hyvä rako mennä jonottamaan överihintaista purtavaa. Lamb of Godin suosion syy on ollut itselleni aina mysteeri. Mikä tässä puhuttelee? Puputettuani paninin päätin ottaa asiasta selkoa.

Jumalan lammas on täydessä vauhdissa istuessani takaisin paikalleni. Tarkkailen esitystä yrittäen löytää musiikista ”sitä jotain”. Ei löydy. Alkaa haukotuttaa, katse harhailee. Kattoon jäädytetyt pelipaidat alkavat kiinnostaa enemmän. Randy Blythen geneerinen huutolaulu ärsyttää. Musiikin nytkytys ei pure. Tässä ei ole kohdillaan oikein mikään.

Tanssilattia on kanssani eri mieltä, ja hyvä niin. Koko illan pyörinyt pitti leviää hetkittäin valtavaksi, kymmenien metrien levyiseksi kuhinaksi, jossa juostaan, hypitään ja antaudutaan musiikille. Viimeisenä kuullun Redneck-biisin aikana lavarakennelman portaille saapuu toverillisesti istuskelemaan illan muiden bändien jätkiä. Nyt on hyvä meno, eikä edes musiikki onnistu pilaamaan sitä.

Slayer

”I have zero interest in the awful support acts. It’s all about Slayer!”, totesi joku tapahtuman Facebook-sivulla. Hän saattoi jyrkällä kommentillaan tiivistää monen muun ajatukset: Slayeriä tänne tultiin katsomaan, muista viis. Hieman ennen puolta kymmentä sitä sitten sai.

Mustaan, läpikuultavaan eririppuun heijastui keikkuvia pentagrammeja ja väärinpäin kääntyviä ristejä. Lavalla rautaiset Slayer-viisikannat seisoivat liekkien nuoltavina. Harso alas, ukot lavalle ja Repentless liikkeelle tulenlieskojen tahdittamana. Tästä alkaa kunnon grillibileet.

Oli alusta pitäen selvää, että Slayer ei kosiskele. Se ei huudata, ei yllytä. Se ei temppuile, ei kikkaile. Ei riehaannu, mutta riehaannuttaa. Slayer on pienten eleiden yhtye. Sen voima on musiikissa, joka puhuu puolestaan. Muutama maltillinen välispiikki, muu aika täyttä thrash metalia.

Enemmän kuin itse keikka, tänä iltana korostui keikan merkitys. Niin karun näyttävä kuin lava olikin, huomasin usein katsovani siitä ohi. Tai paremminkin sen läpi, ajatuksiini vaipuneena: nyt tämäkin kappale kuullaan täällä viimeistä kertaa. Lopullisuuden läsnäolo on vahva. Tänään yksi osa thrash metalin historiaa saatellaan haudanlepoon.

Slayer ei ole vain yhtye, se on käsite. Sen ikoninen logo on kuin Misfitsin pääkallo, sen voi löytää kaikkialta. Slayer on kasvanut juuri niin suureksi kuin tällaisella armottomalla musiikilla voi kasvaa. Sillä on ollut omat himmeämmät vuotensa, mutta linja on säilynyt lähes muuttumattomana. Riffikynä ei ole ollut kaiken aikaa täydessä terässä, mutta takki ei ole koskaan kääntynyt, ei ainakaan kokonaan.

En osaa sanoa, onko Slayerin jäähyväiskeikka hyvä Slayer-keikka. En kiinnitä sellaiseen huomiota, sillä ei ole mitään väliä. Väliä on vain jäähyväisillä. Basisti-laulaja Tom Araya vaikuttaa yhtäkkiä vanhalta. Hän on kaiken aikaa hillitty, jopa sen oloinen että vetäisi soundcheckissä eikä tositoimissa. Jalat pysyvät lähes yhdessä, polvet joustavat varovasti musiikin rytmissä. Vuodet ovat verottaneet.

Pikahälytyksellä Gary Holtin tilalle kepukan varteen saatu Machine Head -mies Phil Demmel saattoi olla joidenkin mielestä outo valinta thrash-legendan kitaraan. Pitää kuitenkin muistaa, että kyseinen herra on suorittanut thrash-koulun hyvillä arvosanoilla Vio-lencen riveissä vuodesta 1985 alkaen. Ja hyvin Demmel tonttinsa hoitikin.

Klassisesta Slayer-kokoonpanosta ovat jäljellä enää Araya sekä tatuoitu kaljupää, kitaristi Kerry King. Rumpujumala Dave Lombardo poistui lopullisesti kokoonpanosta viisi vuotta sitten. Silloin alkuperäinen kitaristi Jeff Hanneman – monien kirjoissa se kovempi Slayer-kepittäjä – poistui tästä maailmasta.

Varsinaisen setin viimeisen kappaleen Hell Awaitsin aikana hallia lämmitetään oikein kunnon liekkimeren voimalla. Sitten lyhyt tauko, ja South of Heaven käyntiin. Yleisö on koko ajan liikkeessä, mutta Raining Blood räjäyttää pankin, tietenkin. Sitten vielä Chemical Warfare ja Angel of Death, jonka aikana taustalle ilmestyy Heineken-logoa mukaileva Hanneman-logo.

Ja niin keikka on ohi. Lopulta lavalle jäävät itseoikeutetusti vain Araya ja King. On kiitosten aika. Araya kiittää yleisöä, mutta ennen kaikkea yleisö kiittää bändiä. Kun aplodit pääsevät alkuun, niille ei meinaa tulla loppua. Jäähalli raikuu, kun Slayer-kaksikko tepastelee rauhallisesti lavan laidasta toiseen. Ihmiset nousevat seisomaan piippuhyllyä myöten. Alkaa rytmikäs huuto: SLAYER, SLAYER, SLAYER…

Ymmärrän, jos osa halusi livahtaa paikalta viimeisen biisin aikana, mutta he missasivat jotain aivan ainutlaatuista. Minuutit kuluvat, ajantaju katoaa. Suosionosoitukset jatkuvat. Ja jatkuvat. Ja jatkuvat. Lavalla on enää Araya, joka seisoo hiljaa mittaillen katseellaan yleisömerta. Voin vain arvailla, miten tyynen pinnan alla kuohuu. Nyt on tunnelatausta.

Lopulta Araya saa sanottua viimeiset, vaimeat kiitoksensa. Kuulinko hänen nielaisevan? Jos pala ei ole kurkussa, niin ihmettelen. Slayer poistui Suomesta tyylilleen uskollisena, ja saattoväki piti huolen siitä, että kuoppajaiset saivat parhaan mahdollisen päätöksen.

Slayerin settilista: Repentless, Blood Red, Disciple, Mandatory Suicide, Hate Wordlwide, War Ensemble, Jihad, When the Stillness Comes, Postmortem, Black Magic, Payback, Seasons in the Abyss, Dittohead, Dead Skin Mask, Hell Awaits, South of Heaven, Raining Blood, Chemical Warfare, Angel of Death

Katso Tomi Palsan kuvat keikalta tästä klikkaamalla.

Lisää luettavaa