Flow’n lauantaina jokaisella oli tarjolla jotain.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Otso Karhu, kuvat: Julius Töyrylä (otsikkokuvassa Scandinavian Music Group)
Flow Festival 2014
Suvilahti, Helsinki
8.-10.8.2014
Rumban Flow-raportissa on ehditty nyt lauantaihin. Lauantaina Suvilahdessa saatiin nauttia nelikymppisille miehille suunnatusta melankoliasta, räpistä, nelikymppisille miehille ja naisille suunnatusta luokkasodasta sekä ennakkoon Skrillexin ohella kohutuimmasta Flow-kiinnityksestä eli Scandinavian Music Groupista.
Sunnuntain raportti ilmaantuu Rumban sivuille myöhemmin tänään. Alla lauantain tapahtumat.
Scandinavian Music Group
Mainion Terminal 2 -levynsä kautta jonkinlaista renessanssivaihetta elävä Scandinavian Music Group kuulosti festivaalien päälavalla paremmalta kuin koskaan. Terhi Kokkosen ja tämän rinnalle jo nostetun siskon, Pauliinan, yhteislaulu tuo sointiin ryhtiä, viemättä sitä silti liikaa Ultra Bran suuntaan. Yhtye soitti 12 vuoden kokemuksella, mutta kuivakkuudesta oltiin kaukana. Uuden levyn koneelliset elementit ja banjovaiheen jälkeen selkeästi rockimpi ilmaisu edesauttavat freesiyttä varmasti.
Itse olisin mieluusti nähnyt Terminal 2:n soitettuna kokonaisuudessaan, mutta varmaankin fiksusti yhtye puhkoi sitä vanhoilla suosikeilla. Siinä missä valtaosa esiintymisestä oli uutta ja kypsää SMG:tä, Nimikirjaimet-debyytin avauskappale 100 km Ouluun vei sen aivan toiseen ääripäähän. Energinen festarisuosikki, alkuillan auringonpaiste ja yhtyettä kuvaavat, villisti kiemurtelevat kamerat – lopputulos oli kuin seuraisi esitystä Provinssista -98.
Esitystä varten kuvattu, taustalla pyörivä videoteos sopi kappaleisiin paikoin hyvin, mutta usein se tuntui irralliselta ja teennäiseltäkin. Jos kappaleessa laulutaan uima-altaaseen hukkuneesta pojasta (Nuorukainen), on turha näyttää taustalla kuvaa altaassa lilluvasta hahmosta. Samoin Pieniä teräviä timantteja -kappaleen taustalla näkyvä valtava jalokivi tuntui jokseenkin kirjaimelliselta. Ehkä niin oli tarkoituskin, mutta kielikuvan toisintaminen kuvin ei metodina aivan avautunut. Jos tämä olisi ollut Manner-levyn teemakonsertti, taustalla olisi varmaankiin näytetty Avaraa luontoa.
(AV-M)
Joey Bada$$
Mos Defiin ja A Tribe Called Questiin jo verrattu, heille avoimesti kunniaa osoittava Joey Bada$$ on julkaissut kolme ylistettyä mixtapea. Loppuvuodesta ilmestyy pitkä studiodebyytti B4.Da.$$, johon kohdistuu luonnollisesti valtavasti odotuksia. Eikä syyttä. Vaikka Bada$$in riimeissä on vielä jonkin verran tyhjäkäyntiä ja suoranaista dadaa, ovat ne kirjallisuudessaan ja referentiaalisuudessaan ilahduttavan erilaisia. Kypsyessään ja lisää ja lisää kirjoittaessaan hänestä voi tulla vielä tärkeä tekijä.
Esiintyjänä vasta 19-vuotias Bada$$ ei Black Tentin lavalla ollut aivan valmis. Intiimi tila otti hänet voimalla vastaan, mutta keikkaa puhkoi tarpeeton yleisön huudattaminen ja esimerkiksi Kanye-sampleilla mehusteleminen. Yleisilme oli katkonainen ja vähän hahmoton. Tulevaisuuden nimiä Bada$$ on silti ihan ehdottomasti.
(AV-M)
Kavinsky
Nicolas Winding Refnin Drivesta mainitaan yleensä kaksi asiaa: Ryan Gosling ja Nightcall. Ensimmäistä ei Flow’ssa nähty, mutta jälkimmäinen kuultiin Kavinskyn keikan hartaasti odotettuna lopetuksena. Kappale synnytti puolenyön Blue Tentissä yllättävänkin vahvan hurmostilan. Toisaalta Drive on 2010-luvun ”nähdyimpiä” vaihtoehtoelokuvia.
Kavinskyn viime vuonna julkaisema Outrun-albumi kertoo hyvin suurpiirteisen, hyvin hölmön ja hyvin ranskalaisen tarinan 19-vuotiaasta nuorukaisesta, joka vuonna 1986 kohtaa verenpunaisen auton (viittaus Segan Outrun-videopelin Ferrari Testarossaan), kuolee, ja syntyy uudelleen auton ja miehen elektromuusikkofuusiona.
Tarina on hölmö, mutta hölmöä on Kavinskyn musiikkikin. Teema aukesi allekirjoittaneelle vasta keikan jälkeen Wikipediasta, joten koko esityksen ajan oletin kyseessä olevan jonkinlainen uudelleentyöstö alkuperäisen Outrunin soundtrackista. Siltä Kavinsky kuulostaa: videopelin taustamusiikilta. Tai elektroniselta rockilta, josta on pääosin riisuttu lauluraidat.
Kun defenssit laski tarpeeksi alas, keikka kyllä tanssitti ja viihdytti. Viistosti DJ:n taakse kaartuneet jättiscreenit muodostivat lavalle kolmion, jota hyödynnettiin laservaloilla ja kankaille projisoiduilla grafiikoilla hyvin. Graafisuudessa oli paljon samaa kuin Justicessa, johon vertailu kantaa myös musiikillisesti. Siinä missä jälkimmäinen on ärsyttävän totinen, tuntuu Kavinsky helpommin lähestyttävältä. Hölmöt jediliikkeet ja ihmeelliset kumarrukset keikan jälkeen olivat kirsikka kakun päälle.
(AV-M)
Bill Callahan
Bill Callahanilla on yllään vaaleansininen kauluspaita. Se on työnnetty visusti hänen tummien farkkujensa sisään. Jossain puolivälissä hänen esiintymistään Lumia Blue Tentissä, hien valuessa tukahduttavassa kuumuudessa hitaasti selkääni pitkin, alan toivoa, että hän ottaisi sen pois housuista. Antaisi paidanliepeen liehua vapaana. Ottaisi vähän rennommin.
Callahan ei ota esityksensä aikana juuri minkäänlaista kontaktia yleisöönsä. Mitä nyt America!-kappaleen jälkeen kertoo, että tämä taitaa olla heidän ensiesiintymisensä Suomessa. ”Voin kyllä olla väärässäkin”, hän lisää mumisten. Eikä hymyile.
Callahanin kivikasvoisuus tuntuu hämmentävältä, kun kuuntelee hänen kappaleidensa värikylläisiä tarinoita ja yhtyeensä vehreän rönsyilevää soittoa, jossa rock, country, jazz, soul ja folk kohtaavat toisensa kenties siellä hänen kiitetyn Dream River -levynsä nimen mukaisella unien joella.
Toisaalta Callahanin ihailijat tuskin odottavat mitään vähäeleisyyttä enempää. Olemukseltaan hän on lähempänä sisäänpäin kääntynyttä kirjailijaa tai runoilijaa kuin ekstroverttiä viihdyttäjää. Vaikka Callahan jää esiintyjänä etäiseksi, se ei vähennä hänen kappaleidensa voimaa. Novellimaisen nerokas The Sing, aistillinen Spring ja näynomaisesti elämää pohtiva Ride My Arrow todistavat kaikki hänen musiikkinsa voimasta. Antaa sitten sen paidan pysyä siellä housuissa.
(KV)
Manic Street Preachers
Ennen Manic Street Preachersin esiintymistä päälavan edustalla norkoili sekalainen otos Flow’hun vaivautuneita innokkaimpia Manics-faneja: 1990-luvun alun glam-tyyliä mukaillen meikattuja nuoria tyttöjä, muutamia gootteja ja varttuneempia faneja konservatiivisemmissa vaateparsissa. Näkyipä paikalla pari henkilöä pukeutuneena yhtyeen varhaisvuosien The Clashin innoittamiin kotitekoisiin slogan-paitoihin.
Vähitellen lavan eteen kuitenkin alkoi valua perusfestarijengiä, ja tälle suurelle yleisölle Manics tällä kertaa esiintyi. Kärttyisän oloinen James Dean Bradfield mustassa puvussa ja Nicky Wire paikoilla koristellussa farkkutakissa ja kapteenin lakissa eivät puhkuneet innosta, mutta tekivät varmaa jälkeä kuin työstään ylpeät ammattimiehet.
Manics tykitteli festariyleisölle mini- best ofin, joka viisaasti painottui sen tunnetuimpiin hitteihin. Fanien mieliksi kuultiin sentään The Holy Biblen räyhäkäs Revol ja punkahtavaksi intoutuva Theme from M*A*S*H (Suicide Is Painless). Suurimmat aplodit ansaitsivat kuitenkin This Is My Truth Tell Me Yoursin radiohitit You Stole the Sun From My Heart, Tsunami ja If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Yhtyeen uusimman levyn Futurologyn kolme kappaletta otettiin vastaan lähinnä hieman pitkästyneen hiljaisuuden vallitessa.
You Love Us ja “se We Only Want to Get Drunk -biisi” (tunnetaan myös nimellä A Design for Life) sai muutaman kännisen festariurponkin liikkeelle. Jälkimmäisen kappaleen aikana joko jonkinlaisena impotentin kapinan, kritiikin tai riehakkaan festarihengen osoituksena joku heitti Bradfieldiä tyhjällä kaljatölkillä. Ehkä tästä syystä Wire koki tarpeelliseksi vääntää rautalangasta, että kappale tosiaan kertoi ryyppäämisen sijaan työväenluokan emansipaatiosta. Erittäin ei-työväenluokkalainen yleisö hurrasi innoissaan.
Manic Street Preachersin esitys oli viihdyttävä ja nostalginen. Silti ei voinut välttyä ajatukselta, että jos parinkymmenen vuoden takainen teiniangstinen Manics-faniminäni olisi nähnyt silloisen suosikkinsa veivaamassa keski-ikäisinä vuosien takaisia hittejään festarilavalla, olisin tuikannut tuleen itse tehdyn Manics-paitani. Toisaalta olisin varmasti ollut väärässä. Manic Street Preachers on aina ollut ristiriitainen yhdistelmä populismia ja elitismiä.
(KV)
Poliça
Lauantai-illan viimeinen esiintymisvuoro Balloon 360° Stagella sopi mainiosti amerikkalaiselle Poliçalle. Samalla, kun The National lopetteli suureellista angstivyörytystään päälavalla, uppoutui laulaja Channy Leaneaghin johtama yhtye paljon hienovaraisemmin surun tummiin vesiin. Leaneaghin lisäksi lavalle nousivat basisti ja kaksi rumpalia. Yhtyeen toinen perustaja, tuottaja Ryan Olson, sen sijaan tyytyi vääntelemään koneidensa nappeja lavan vierellä sätkä suustaan viileästi roikkuen.
Poliça kuulosti livenä huomattavasti voimakkaammalta kuin etäisillä ja sisäsiisteillä levyillään. Kahden rumpalin avulla sen musiikki virtasi yössä paksuna ja mustana. Leaneagh heittäytyi kappaleisiin kuin hän samalla sekä viettelisi että manaisi demoneitaan. Hän manipuloi koneiden avulla ääntään niin, että lopulta duetoi useamman aavemaisen peilikuvansa kanssa.
Leaneaghin intohimoinen esiintyminen repäisi myös yleisön mukaansa. Lavan ympärillä tanssittiin innokkaasti ja istumakatsomon penkeilläkin hytkyttiin tilan rajoissa. Kappaleiden välissä yleisö osoitti riehakkaasti suosiotaan. Lopulta Leaneagh ei enää pystynyt peittämään hymyään laulaessaan synkkiä ja kauniita laulujaan.
(KV)
Paperi T & Khid
Valitettavasti kotimainen Siinai jää näkemättä. Post-rock -yhtye jätti heinäkuiselta Alppipuistokeikaltaan ison nälän, ja yhtyeen bongaaminen Flow-kattauksesta oli mukava yllätys.
Tiivistämön Mixradio music hall on pahempi pätsi kuin koululaisryhmän vedenheittospurdoilun pilaama yleinen sauna. Hapenpuute sekä Paperi T:n ja Khidin äärisynkkä rap-luukutus luovat keikalle hyvin ahdistavan tunnelman. Vaikka kaksikon EP-biisit kuulostavat hyvältä, lämpötila häiritsee huomattavasti ja karkaan ulkoilmaan. Sääli, sillä Ruger Hauerista tuttu Paperi T on suomiräpin kiinnostavimpia nimiä, ja hänen ja Dj Kridlokkin eli Khidin yhteis-EP Ex ovis pullus non natis seró fit ullus on vähintään kuuntelemisen arvoinen.
(OK)
The National
Indierockin hittituote The National on viihtynyt suomessa tiuhaan. Flow-keikka tuskin erottui muista huomattavasti, mutta tarjosi yleisölle odotettua herkkua. Esimerkiksi uuden albumin I Need My Girl ja Don’t Swallow the Cap soitetaan todella ammattimaisesti ja ilman sormella osoittelun varaa. Stadionyhtyeeksi noussut indie-suuruus täyttää päälavan tilan hyvin, ja Terrible Love saa jopa herkistymään.
The National on sivistynyt yhtye. Laulaja Matt Berninger nojaa kyyryssä mikkiinsä kuin intellektuellin filosofia- ja runoseuran viimeinen eloonjäänyt venähtäneen baari-illan loppukaraokessa. Tosin savuke ja viinipullo uupuvat. Keikka on jopa liian sivistynyt, ja turhan hiljainen soitto syö intensiteettiä. Onko tämä merkki aikuistumisesta?
Kuten tyyliin kuuluu, mitään suureleistä show-toimintaa ei keikalla nähty, joten The National tarjosi faneilleen erittäin hyvin soitetun, takuulaadukkaan keikan. Koska on sanottu, että yhtye aukeaa monelle vasta useamman kuuntelukerran jälkeen, saattoi se jäädä uusille kuulijoille hiukan laimeaksi ja liian melankoliseksi lopetukseksi lauantai-illan nousuhumalaiseen mielialaan. Hyvässä sijainnissa kunnolla keskittyneille keikka varmasti maittoi.
(OK)