Funky Elephant -festivaali järjestettiin jo 20. kertaa. Miten sujui juhlavuoden tapahtuma The Circuksessa? Anna-Maija Lippu vieraili paikalla perjantaina.
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuva: Jenna Pietikäinen
Funky Elephant
The Circus, Helsinki
4.4.2014
Kello lyö yhdeksän. Funky Elephantin perjantai-illan ensimmäisen esiintyjän pitäisi aloittaa näillä hetkillä. The Circus on melko tyhjä. Sarah Kivi & Non-Orchestraa ei näy.
Tämäkö on värikkään rytmimusiikin festivaalin 20-vuotisjuhla?
Vajaa puoli tuntia myöhemmin Sarah Kivi yhtyeineen astuu lavalle. Kivellä on kimalteleva minimekko ja kauniisti laitetut hiukset. Ääni kuin Jenni Vartiaisella, biisit aidon herkkiä. Yleisöä on vain kolmisenkymmentä katsojaa hajanaisesti asettuneena taka-alalle.
”Täällä on jännä energia”, Kivi sanoo. En tiedä, yrittääkö hän murtaa jäätä vai yksinkertaisesti tiedostaa tilanteen kiusallisuuden ääneen.
Keikka päättyy, ja seuraavaan on puoli tuntia aikaa. Astelen Circuksen toiselle puolelle, jossa on päälavaa pienempi Diversity Stage. Hyvä kun edes näen lavaa, edessä kun on varsin monia päitä. Täällähän ne ihmiset ovat! Esiintymässä on Pitkäsen Matti & Heidän Alhaisuutensa. Hyväntuulinen folkrap on ottanut vallan. Mukaan hyppää vielä hilpeä reggae-veikko Puppa J. Tässäpä hyvä ajanviete päälavan tauoksi.
Gracias.
Kun Gracias saapuu päälavalle, ihmisiä on tullut lisää ja nyt jopa uskaltaudutaan lähelle lavaa. Räppäri esiintyy osana The Elephantastic All Stars -kokoonpanoa. Miehellä näyttää olevan rento meno, ja yleisö nauttii musiikista melkein yhtä paljon kuin hän itse. Lavalla pyörähtävät myös Tuuttimörkö, Puppa J, Solonen ja Kosola ja Paleface, joka innostaa yleisöä eniten. Hiphop-potpuri toimii, kun artistit esiintyvät yksi tai kaksi kerrallaan. Jos kaikki kasaantuisivat yhtä aikaa lavalle, kokonaisuus olisi hämmentävä yliannostus. Yhteiskumarrus on kuitenkin paikallaan.
Tunnelma on selvästi lähtenyt nousuun. Se ei näy ihmisten riehakkuudessa vaan rentoutumisessa. Riehakkuus ei tänne oikein sopisikaan. Pukukoodi taitaa olla pitkät rastat ja pussihousut, mutta en silti tunne itseäni ulkopuoliseksi. Nurkkapöydässä tarjoillaan vihreää teetä shottilaseista. Tämä ei olekaan ihan perus festarimeninkiä. Ihmisiä istuu sohvalla, mutta se ei tarkoita, että heillä olisi tylsää. Kaikki musiikkifestivaalit eivät olekaan tarkoitettu moshaamiseen, reivaamiseen tai ryyppäämiseen.
Paleface.
Koittaa keskiyö, ja on ghanalaisen kitaristilegenda Ebo Taylorin vuoro viihdyttää yleisöä. Ja sekös onnistuu vaivattomasti, tai siltä herra saa homman ainakin näyttämään. Kitaran kuuluvuuden kanssa on hetken aikaa ongelmia, mutta se unohtuu pian rytmin viedessä mennessään. Taylorin ja tämän bändin esitys on kuin katsoisi afrikkalaisia pyjamabileitä, joissa jammaillaan erittäin taidokkaasti. Asut koostuvat värikkäistä printeistä, paita ja housut ovat samaa kuviota.
80 vuotta lähestyvä Taylor on hymyileväinen, ja taipuu kitaransoiton ohessa hieman tanssimaankin. Muut soittajat ottavat katsekontaktia niin yleisöön kuin toisiinsa hymyillen kuin he ajattelisivat jotain sisäpiirivitsiä. Kosketinsoittajan hiki virtaa niin, että pisaroita tippuu, mutta hymy ei hyydy. Torvi- ja perkussiosoittajat vaihtavat instrumenttejaan sulavasti montaa kertaa biisin aikana, ja torvista roiskuu intohimon sylki.
Ebo Taylor.
Koko yleisö hetkuu. Toiset enemmän, toiset vähemmän, mutta kukaan ei pysy täysin paikallaan. Taylorin kappaleet ovat enimmäkseen instrumentaalisia, muutamilla huudoilla höystettynä. Mukana ei voi paljon laulaa tai taputtaa käsiään, noita suomalaisen konserttikävijän maneereita. On vain liikuttava musiikin tahtiin. Ja kun esiintyjänkään liikkeet eivät ole sieltä vauhdikkaimmasta päästä, kynnys on matala.
Meno ei hidastu. Nyt tämä näyttää Funky Elephantin 20-vuotisjuhlalta. Oliko se tee, hyvä musiikki vai mikä sai suomalaiset vihdoin lämpenemään? Ehkä se on kuitenkin kasvanut yleisö, siitä syntynyt vapautuneisuus ja yhdistävä rakkaus rytmimusiikkia kohtaan. Suomalaiset saatetaan tuntea oman rauhan vaalijoina, mutta tällaisina iltoina joukossa ilo tiivistyy.
Tuuttimörkö.