Heviveteraanit hurmasivat erilaisin reseptein – Ozzy ja Judas Priest Hyvinkäällä

Ozzy Osbourne, Judas Priest – 6.–7.6.2018 Rockfest, Hyvinkää

Jana Blomqvist

Ozzy Osbournen ja Black Sabbathin keikoille valmistautuessa tunnelma on aina pelokkaan odottavainen. Missähän fyysisessä kunnossa Pimeyden prinssi tällä kertaa on? Toinen peruskokemus jo vuosien ajan on ollut se, että Ozzy yllättää lähes aina positiivisesti.

Nytkin Rockfestin lavalle pelmahti hyväkuntoisen oloinen rock-vanhus isossa tukassaan. Yleisö oli karismaattisen keulahahmon hyppysissä heti ensimmäisessä Bark at the Moon -kappaleessa. Äänikin tuntui olevan kunnossa keikan alussa.

Ozzyn soolouran taustabändin miehistö on vaihtunut tiuhaan. Miehen rinnalla soittaneista kitaristeistakin osa on vaipunut raskaan rockin historiankirjojen alaviitteiksi, mutta Zakk Wylde on Ozzy-kitaristeista ehdotonta A-luokkaa Randy Rhoadsin ja Jake E. Leen ohella.

Wylde on tätä nykyä selkeästi Ozzy-keikkojen toinen tukipilari ja tätä faktaa vain alleviivasi puolivälin jälkeen tullut kuusikielisen soolotteluosio, jota oli myös laajennettu Miracle Man/Crazy Babies/Desire/Perry Mason-potpurilla. Wyldelle ei riittänyt pelkkä esiintymislava, vaan hän saapui eturivin kosketusetäisyydelle kurittamaan keihästään.

Peruspalasiltaan Ozzy-keikat ovat kuitenkin olleet jo vuosikausia kuin yhdestä puusta veistettyjä. Pääpirun liikehdintä on samaa, välispiikit ovat samoja. ”I can’t fucking hear you!” -huutoja tuli nyt vielä entistäkin enemmän. Ehkä se pitää jo fyysisesti enemmän paikkaansa. Settilistojakin muokataan hyvin maltillisesti. Vähemmän tunnettuja faniraitoja ei näillä keikoilla kuulla. Myös uusimpien levyjen kappaleet ovat vähitellen tippuneet pois, nytkään ei esitetty yhtäkään 2000-luvulla tehtyä kappaletta.

Ozzy on myös kertonut, että tämä olisi hänen viimeinen kiertueensa, nyt kun Black Sabbathkin on enemmän tai vähemmän aseteltu arkkuunsa. Ensimmäisen no more tours -ilmoituksensa Ozzy teki tunnetusti jo vuonna 1992. Voikin vahvasti epäillä, ettei keikkailu lopu tämänkään kiertueen jälkeen.

Pystyykö kaiken tuotteistuksen ja hulabaloon takana oleva todellinen Ozzy jättämään keikkalavat? Mitä hän edes osaisi tehdä, jos ei saisi suorittaa tätä rituaaliaan? Hänen näkökulmastaan katsottuna hän käy todellakin suorittamassa toistuvan rituaalin, manauksen, paineiden purun. Energiaa siihen tuntuu vielä löytyvän, vaikka nytkin ääni- ja nuotissa pysymisen ongelmat alkoivat vaivata keikan loppuosassa.

Ja Ozzy todellakin tuntuu yhä kaipaavan yleisöstä tulevaa huomion, liikkeen ja mölyn huumaavaa annosta. Hän vaatii sitä raivokkaasti ja myös saa tahtomansa. Hän on todistetusti addiktoituva persoona. Lukihäiriöinen, hyväksikäytetty, pikkurikollisuuttakin kokeillut kaveri, joka onnekseen löysi taidon, jossa hän on todella hyvä. Voiko sellainen persoona koskaan todella lopettaa keikkailua? Epäilen.

Seuraavana päivänä todistettu Judas Priestin keikka noudatteli monelta osin erilaista kaavaa. Tässä on bändi, joka haluaa kynsin ja hampain olla yhä relevantti, uusia klassikoita tuottava yksikkö. Keikka aloitettiin uuden Firepower-levyn nimibiisillä ja laulaja Rob Halford vilkutteli hanakasti nahkatakkinsa selässä olevaa Firepower-logoa. Levyltä kuultiin kaksi muutakin valintaa.

Mukana on myös vuosien takaisia, vähemmälle huomiolle jääneitä albumiraitoja. Screaming for Vengeancen Bloodstone-kappaletta oli ennen tätä kiertuetta soitettu viimeksi vuonna 1990. Sad Wings of Destiny -levyn (1976) hienon Tyrant-kappaleen kanssa puolestaan saadaan kelata settilistoissa vuoteen 1983 asti edellisiä merkintöjä hakien.

Kylmä tosiasia kuitenkin on, että nämä hienot poiminnat eivät saaneet nytkään arvoistansa vastaanottoa. Harvinaisuuksista vain Defenders of the Faithin (1984) Night Comes Down tuntui toimivan jokaiselle osapuolelle. Yleisömassat heräsivät enemmän vain Turbo Loverin, Painkillerin ja encore-klassikoiden kohdalla.

Toisena ongelmana on nykyisen Judas Priestin karismavajaus. Klassisimmassa muodossaan yhtyeen lavavetovoima on perustunut Halfordin keikaroinnin lisäksi kitaristikaksikon K. K. Downingin ja Glenn Tiptonin ikoniseen yhteisolemukseen. Nyt he ovat poissa näistä kuvioista. Korvaajista varsinkin Richie Faulkner tekee parhaansa ja liike on kovaa, mutta viehätys ei ole samaa sarjaa. Halford on toki edelleen voimissaan etenkin äänensä suhteen, mutta vähän vajavainen olo kaikesta jää, vaikka esillepanokin on korskeaa.

Yhtye saa kuitenkin täydet pisteet anteeksipyytelemättömästä asenteestaan ja mielikuvituksekkaista kappalevalinnoistaan.

Jana Blomqvistin kuvat Judas Priestin keikalta: