Hori Smoku -raportti: Rommia, hikeä, eriskummallisia covervalintoja – ja se hartaasti odotettu Dead Moon

Dead Moon.
Jean Ramsay

Jean Ramsay ja Mervi Vuorela raportoivat kaksipäiväiseksi paisuneen garage punk -festivaali Hori Smoku Summer Boogaloon tarjonnasta. Kyseessä taitaa olla Suomen paras festari tällä hetkellä, toteavat skribentit yhteen ääneen.

Teksti: Jean Ramsay ja Mervi Vuorela, kuvat: Jean Ramsay, Petra Piitulainen (The Gories)

Hori Smoku Summer Boogaloo
Ääniwalli, Helsinki
24.–25.7.2015

PERJANTAI

Festarin ensimmäinen bändi Charm Bags meni ohi Hori Smokun sisäänkäynnille kertyneen pitkän jonon vuoksi. Ämpäreitä ei tällä kertaa ollut jaossa, mutta pettymystä kompensoi linjakas tarjonta punkia, garagerockia ja neljän euron rommipaukkuja. Myös kaikki koskaan tuntemani ihmiset olivat saapuneet paikalle. Kaljanhinta näissä kinkereissä oli 5 euroa (Heineken, 0,33l, ei panttia, kylmä). Itketti, mutta ei tänne juomaan oltu tultu (eipä).

Mututuntumalta suurin osa perjantain esiintyjistä tuntui olevan trioja – niin myös helsinkiläinen Acid Runs. Pitkän linjan punkrockmusikanteista koostuva bändi todisti viimeistään Be With You -biisissä, miksi trio on parhaimmillaan kokoonpanoista kingein. Tarvitaan vaan hyvät biisit, näkemykselliset soittajat ja oikea soundi. Niiden lisäksi Acid Runsilla oli tyyliä. Rumpali Mitrolla oli yllään kalsarit, niittivyö ja stetsoni. Ei muuta. Jos tämä ei vielä hymyilyttänyt, saattoi katsella laulaja-kitaristi Jussia, jonka jeesus-vaikutteista hiuskuontaloa tuulikone heilutti James Hetfield -tyyliin. Tuulikone oli niin tehokas, että keikan jälkeen Jussi löysi hiuksistaan takun ja pisti sen eurolla myyntiin Acid Runsin merchandise-”kojuun”. Tarina ei kerro, menikö hiustukko kaupaksi. Hysteerisen kamalia aurinkolippiksiä myytin myös, ja niitä näkyi festivaalialueella molempina päivinä, aikaansaaden aina huvittuneen hymyn.

Brittiläinen KVB oli festivaalin ensimmäinen ulkolainen esiintyjä, ja toi mukanaan peribrittiläistä juroutta ja konservatiivisuutta. Trioksi yhtye voidaan laskea vain jos rumpukone luetaan henkilöksi. Niin lämpimän ja humaanin tuntuisia olivat kitaristipoika ja kiippari-tyttö (tietoista tytöttelyä, folks!) että tämä sallittaneen. Soundi oli jostain Honey’s Dead -aikakauden Jesus and Mary Chainin ja vähemmän mielyttämishaluisen The Raveonettesin väliltä. Setin lopettava jumitus päätyi toistamaan kahta lausetta staattista ja rakeista televisiokuvaa muistuttavan taustaprojektion nykiessä taustalla. Omassa minimalistisessa umpimielisyydessään hieno ja kommunikaatiokyvytön bändi.

Myös tamperelainen The Achtungs todisti triosoiton voiman. Ihmisnero Joni Ekmanin luotsaama bändi räimi ja rääkyi sottaista garagepunkiaan täydellä intensiteetillä, eikä jäänyt jälkeen Ekmanin paidassaan mainostamasta Atom Mouth Gimliesistä. Jos Achtungs olisi amerikkalainen bändi, sen keikat keräisivät valtavia yleisöjä. Paitsi että Achtungs oli juuri Amerikan-turneella, jossa yleisöä oli Kuuma Linja -zinen mukaan noin muutamia kymmeniä per keikka. Kaikki eivät vaan tajua.

Ekmanin meuhkaamista katsoessa tulee uudestaan taas vakuuttuneeksi siitä miten järkyttävän kova kitaristi hän on. Aivan kuin vanha klisee sanoo, soundi lähtee sormista. Ne klassiset ja suorastaan vintagemaiset sävyt, joita Ekman taikoo erinomaisiin sooloihinsa pelkästään näpeillään halvasta Excel-merkkisestä mustasta strato-kopiostaan, jaksavat hämmästyttää.

IHMEELLINEN COVER: The Beatles – I Saw Her Standing There

The Shangri-Blahs.
The Shangri-Blahs.

Merihakalainen punk-partio The Shangri-Blahs on maanläheisellä työasenteellaan vakuuttanut jo vuosia, ja kielen vaihtumisen suomeksi ja fonistin lähdettyä on paketti entistä enemmän kasassa. Bändissä on hienoa arkista epäsuhtaisuutta, ainakin genressä jossa oikeat kuteet ja muu ulkomusiikillinen anti on painavassa asemassa. Nyt lopputulos on kuin skedepunkbändin, tanssilavaorkesterin ja outsider-muusikon ryhmittymä, jota sähköjänismäinen basisti tahdittaa. Huonoista soundeista (laulut ja lead-kitara eivät kuuluneet eteen alussa miltei lainkaan) kärsinyt yhtye veti sata lasissa ja tunteella, ja viimeisin single Sä Et Markku Tiedä Kaikkee sai yleisönkin mukaan.

Ennakkoluulottomasti rockabillyä ja surfia yhdistelevä The Fanatic IV vakuutti rautaisella ammattitaidolla ja ikämiesasenteella. On hauska kuulla tällaista musiikkia rokonarpisten ja raavaiden miesten esittämänä. Pekonirasva ja dieselinhaju välittyy voimallisemmin. Setin päättänyt cover frat-rock obskuriteetista Rollerland vei yhtyeen osaamisen miltei akateemisen taitavalle tasolle, ja nosti samalla katon koko paikasta ilmaan silkalla rockin alkuvoimalla. On se vaan niin järjettömän kova biisi.

IHMEELLINEN COVER: Mike & The Ravens – Rollerland

Hektisen alun jälkeen Hori Smoku ajoi tässä kohdassa piikkimattoon. Pienen puolen sulkeuduttua ei enää tullutkaan keikkaa putkeen, joka toisaalta tarjosi anaaliretenstiivisemmällekin festari-spottaajalle pakollisen tauon istuskella ulkona tai tanssahdella erinomaisen levymusiikin parissa. Ja mikäs siinä, sillä Hori Smokun ulkopiha DJ:ineen ja baareineen oli toistamiseen yksi kesän parhaimmista bileistä, aivan kuten viime vuonna. Tuttuja piisaa ja henki on kauttaaltaan erinomainen.

Monille yksi festivaalin kohokohdista oli alankomaalainen Jacco Gardner. Toki on niin, että hyräilevä psykedelia oli mukavaa vaihtelua kaikelle tööttäämiselle, mutta sellaisenaan hieman liian seitinohutta tähän vaiheeseen iltaa. Vierustoverin kanssa jouduimme lyömään vetoa onko kyseessä mies vai nainen (mies, paljastui möreällä äänellä vedetyistä välispiikeistä), ja muutenkin musiikki oli jotenkin hieman liian leijailevaa ollaakseen juuri oikein mitään. Yksi kuulija vertasi esitystä ensimmäisen levyn aikaiseen Loveen, joka oli kyllä hyvä vertailukohta, ja sikäli genreen sopiva lähtökohta, mutta itselle tuli vain mieleen Fairport Convention ilman folk-biisiien syvyyttä tai Syd Barrett ilman skitsofreniaa. Ulos juomaan lisää Sailor Joeta.

Jota ei enää myyty. Ulkotarjoilun loputtua alkoi mielivaltaiselta tuntunut narikkasirkus (miehillä ei saanut olla kangaskassia vaikka naisilla sai, farkkurotsin sai pitää päällä mutta nahkatakki piti jättää narikkaan), jotka saivat edellisvuoden tapaan aikaan käsikähmää ja pahaa verta portsarien ja aivan selvinpäin olleiden festaroijienkin välille. Vinkki ensi vuodelle sinne Ääniwallin suuntaan: selkeä taulu oveen mitä saa tuoda sisään ja milloin, ja kahdella kielellä. Helpottaisi kaikkien elämää.

The Gories.
The Gories.

Ne jotka pääsivät kerberosten ohi takaisin sisään, alkoivat pian tungeksia lavan eteen. Odotettu kakkostärppi Dead Moonin ohella oli detroitilaislegenda The Gories, jonka levyt ovat tulleet nuoremmalle yleisölle tutuiksi toisen vokalisti-kitaristin toisen bändin eli The Dirtbombsin kautta.

The Goriesin nyrjähtänyt fratrock kuulosti juuri niin hyvältä kun levyillä (joskin hieman tymäkämmin soundein), aina keikan aloittaneesta teemabiisitä We’re The Gories asti. Yhtyeen välispiikitkin kuulostivat piripäissään luetulta sarjakuvalta, ja viimeistään kaksimetrisen Mick Collinsin hävitessä näkyvistä ilmeisesti lavanpintaan nykimään, tuli täyttymys viimein Suicide-cover Ghost Riderin mielipuolisen soolon aikana.

IHMEELLINEN COVER: Suicide – Ghost Rider

Silti, huominen oli päätapahtuma, ja koko tapahtuma tuntui jollain tasolla säästelevän paukkuja. Niin teki Rumbakin ja suuntasi ulkopuolella operoineen Street Gastron kojun (erinomaiset ranskalaiset chilimajoneesilla, ja vaan 3€!) kautta kotiin.

LAUANTAI

Aurinko paistaa ja jenkkiläinen Giorgio Murderer on missattu.

Isolla puolella Särkyneet vetää toiseksi viimeistä biisiään Rumban saapuessa paikalle. Sointi on jumalaisen hyvä. Aviopari eturivissä, nainen laulaa ja mies kitaroi…

DEAD MOON, huudahtaa Rumba spontaanisti! No, jäitä hattuun, ja rommilasiin.

Ilmassa on krapulanpörheän garage-juhlan tuntua. Olemme kokoontuneet tänne, koska olemme kaikki Fredin ja Toodyn lapsia. Asumme siinä talossa, jonka Fred rakensi omin käsin kantrin viskintahrimista laudoista ja bluesin suoristetuista nauloista. Joka bändissä, jonka laulaja laittaa silmänsä kiinni tullessaan kertosäkeeseen ja antaa sielustaan tulevan tuskan muuttua raastavaksi huudoksi, lymyää pieni nukkavieru Fred taustalla. Jokaisessa bändissä, joka kyseenalaistaa rockin naurettavan homososiaalisuuden ja miehuuden kliseet ja soittaa punkkia niin, että hampaat meinaavat hajota suuhun, on Toody nyökkäilemässä taustalla.

Tämä on kirkko ja me olemme seurakunta.

Mutta pian lähtee Lähtevät Kaukojunat, joten pienelle puolelle.

Lähtevät kaukojunat.
Lähtevät Kaukojunat.

Ovelta lyö vastaan yksi päivän realiteeteista: tältä tuntuu loppuunmyyty Ääniwalli. Oven kohdalta on aivan turha yrittää pakata itseään nakkipakettiin, mutta baarin puolelta pääsee ainakin vielä kurkistelemaan lavalle. Suomalaisen garage-skenen yksi huvittava piirre (kaikilla on bändi ja siinä soittaa samoja ihmisiä kuin siinä toisessakin bändissä joka sillä toisella tyypillä on) kiteytyy hymyilyttävästi Kaukojunissa: kyseessä on The Achtungs, jossa rumpali ja laulaja-kitaristi vaihtavat paikkaa ja sekaan heitetään uusi basisti. Trio, tietenkin!

Mutta siihen yhtymäkohdat jäävätkin. Siinä missä Achtungs on kireää ja jännittynyttä, on Lähtevät Kaukojunat jotenkin aivan sen vastakohta. Kauniita rautalankahenkisiä kitarajuoksutuksia, arkisen karheita sanoituksia rakkaudesta ja elämästä, ja kaikki tämä järjettömän hienolla ja hyväntuulisella asenteella vedettynä. Näissä kappaleissa on suruja, mutta myös iloa. Se ilo siirtyy keikan aikana huoneeseen, ja koen ensimmäistä kertaa Ääniwallissa jotain sellaista, jota ei voi kuvailla muulla kun kliseisellä termillä “hyvä fiilis”. Yleisö ja yhtye ovat yhtä, ja kun bändi esittää bassoriffivetoisen uuden biisin setin lopussa, on aivan selvää että moni huoneessa on löytänyt uuden suosikkibändin. Ehdottomasti yksi festivaalien kohokohdista.

Leveä hymy naamalla suuntaamme takaisin isolle puolelle Talmud Beachin karvanaamojen hellittäviksi. Aurinkolaseihin sonnustautunut kolmikko (taas!) aloittelee vähäeleisesti ja itsevarmasti. Niin kappaleissa kuin välispiikeissäkin on kaurismäkeläistä dead pan -huumoria, joka saa välillä purskahtelemaan nauruun yhtyeen lakonisen nerokkuuden edessä. Tässä on yhtye, joka on ymmärtänyt bluesin minimalismin paremmin kuin kenties kukaan tässä maassa. Tulee mieleen, että nyt kun 22-Pistepirkko jää tauolle, on meillä onneksi vielä Talmud Beach. Yhtyeessä on samaa shamanistista outoutta.

IHMEELLINEN COVER: Setin päättäneen Summertime Motherin alkuun heitetty pari tahtia ZZ Topin (trio!) Sharp Dressed Mania.

Talmud Beach.
Talmud Beach.

Pieni puoli on taas aivan tukossa. Kreikkalainen (ei yhtään Kreikka-vitsiä tähän) Acid Baby Jesus on kysymysmerkki monen huulilla, ja päivällä suoraviivaiselta ja ei ehkä kovin hyvältä vaikuttanut garage-tuhnuilu muuntuu setissä ihmeelliseksi helleeni-psykedeliaksi, joka kuulostaa viiksekkäältä ja kaikin tavoin dionyysiselta. Hieman kuten edellisillan Jacco Gardner, on tästä vaikea mustiin pukeutuneen ihmisen saada kiinni ilman huumeita. Acid Baby Jesusin musiikki on kuin liian liukas saippua suihkutiloissa: periaattessa hyvä asia, mutta vaikea saada otetta.

Pienen virkistäytymisen jälkeen (vessakäynti ja nopeasti huivattu juoma) huomaa missanneensa puolet jenkkiläisen Buck Biloxi & The Fucksin keikasta. Se on harmillista, sillä yhtyeen suoraviivaisessa punk rockissa on sävyjä. Sanoitukset ovat riemastuttavan villejä ja omaperäisiä, ja D. Boon –henkinen vokalisti vaikuttaa muutenkin pinnistetyllä olemuksellaan ja ulosannillaan. Tätä olisi saanut tulla kuulkaa pidempään. Hori Smokun anteeksiantamattoman tiukat aikataulut alkavat hieman ahdistaa tässä vaiheessa. Ensi vuonna kolmipäiväiseksi?

Pienellä puolella nakkipaketti-meiningit jatkuvat. The Sultansin kohdalla se on hieman tuhoisaa, sillä vaikka kyseessä on yhtye, joka ei varsinaisesti tee mitään tai liiku lavalla, on henkisen yhteyden luominen vailla näköyhteyttä pää-poppamies Läjä Äijälään (for it is he) jokseenkin hankalaa, jos ei mahdotonta. Lavan vasemmassa reunassa tuolilla istuva Äijälä kutoo dronemaisesta bluesistaaan monotonisia, mutta oudolla tavalla loogisia linjoja. Setin loppupuolella kuulostaa siltä kuin jokin valtava ja raskas kaatusi kitaran päälle. Yleisö nostelee lasejaan. Kliimaksi kaikessa tuhoisuudessaan on saavutettu.

Vaivihkaa huomaamme tutun hahmon takavasemmalla. Toody Cole on tullut paikalle, ja pystyttelee Dead Moonin merch-pöytää pikkubaarin takaosaan. Ihmisiä alkaa välittömästi pörrätä hänen ympärillään. Itse koen huojennusta siitä, että vanhukset ovat päässeet paikalle. Andrew Loomisin poisjäämisen uutisoinnista asti on saanut tehdä ristinmerkkiä ja toivoa kieli keskellä suuta, etteivät Colet joudu peruuttamaan ties mistä sairauteen liittyvästä syystä. Tämä on kyllä todella epäonnekas yhtye.

Huolensa on hyvä upottaa Hopeajärveen, joka melskaa jo isolla puolella. Ja luoja miten melskaakin. Viime vuonna Flow’ssa nähtynä yhtye oli poikamaisen energinen ja hellyttävä innokkuudessaan, nyt sen ilmaisuun on hiipinyt todella veretseisauttavaa intensiivisyttä ja vaaran tuntua. Tuntuu jotenkin laiskalta verrata yhtyettä kaikista maailman yhtyeistä Nirvanaan, mutta jotain samaa sen intohimoisessa ja samalla hieman nyrjähtäneessä ulosannissa on.

Jopa siinä määrin, että taas on pakko haukkoa henkeä. Ei kylläkään siitä syystä, että Ääniwallissa olisi yhtä helvetillisen kuumaa kuin viime vuonna, vaan ihan vaan musiikin tiheyden takia. Ääniwallille ja Fullsteamille pitää muuten antaa valtavaa kiitosta siitä miten edellisvuoden virheistä on opittu. Tuulettimia on joka paikassa, ilmanvaihto on erinomaista, ja pilarien viereisistä pienistä skede-rampeistakin on päästy eroon. Hattu ilmaan!

Ja hattu ilmaan myös Black Timelle, joka räimii todella pysäyttävällä intensiteetillä pienellä puolella. Vasemmanpuoleinen kitaristi kuristaa mikrofonitelinettä ja toistelee jotain mysteeriksi jäävää lausetta kunnes romahtaa. Voi Acid Baby Jesus mitä bändejä! Eihän täällä ole yhtään paskaa seassa!

IHMEELLINEN COVER: 22-Pistepirkko – Hong Kong King

Black Time.
Black Time.

Ja sitten Pää Kii. Koko viikonlopun poikkeuksellisen hyväntuulisesti DJ-kojun vieressä päivystänyt Teemu Bergman kipuaa ykköspartionsa kanssa lavalle. Aiemmin mies on hyppinyt riemusta pihan poikki kuin pikkupoika saatuaan nimmarit Fred Colelta Dead Moon -vinyyleihinsä. Tämä on kirkko ja me olemme seurakunta.

Pää Kii vetää yhden festivaalien intensiivisimmistä keikoista ja ehdottomasti parhaimman mitä heiltä olen nähnyt. Paljon ei kappaleiden väliin jää taukoa Bergmanin sahatessa jo seuraavaa riffiä. Klassikon asemaan nousseen debyyttilevyn biisit ovat järkyttävän kovia ja putoilevat lavalta yleisöön kuin täsmäpommit. Välispiikit ovat totutun lakonisia, ja intoutuupa Bergman provoilemaan omalla nerokkaala tavallaan, ihan niinkuin garage-festeillä pitääkin, eli ilmaisemaan, että ottaisi Dead Moonin koska vaan ennemmin kuin The Stoogesin. Huoneen hölmistynyt hiljaisuus ja sitä seuraavat hurraa-huudot saavat nauramaan ääneen.

Jäljellä on enää viimeiset virvokkeet ja pitkä jumitus lavan edessä Dead Moonia odottaen.

Piha tyhjenee hiljalleen, H-hetki lähestyy.

Niinkään Portlandista kotoisin Moon Duo (tai siis liverumpalilla ryyditettynä trio… TAAS trio!) on epäkiitollisessa asemassa: lavalla juuri ennen viikonlopun ehdotonta pääesiintyjää ja pyhimmistä pyhimpää Dead Moonia. Silti yhtyeen jurnuttavan monotoninen krautmainen avaruusboogie on juuri sopiva makunystyröiden puhdistussorbetti tähän väliin. Sellaisenaan se on selvästi sukua joitain vuosia sitten Korjaamolla vierailleen yhtyeen pääpartajehun toista bändiä Wooden Shjips, mutta vähemmän luomuna. Kitarasoolot lähtevät massiivisina ja välispiikit on efektoitu delayn läpi psykedeliseksi äänimandalaksi. Yhtyeen taustaprojektiot ovat sopivan psykedeelisiä, mutta silti jossain vaiheessa puutumus asettuu jäseniin. Yhtye poistuu lavalta osoittaen kunniaa Dead Moonille, aivan samoin kun lähes joka yhtye on tehnyt tänään. Tämä on kirkko ja me olemme seurakunta.

IHMEELLINEN COVER: The Scientists – Set It on Fire

Ja sitten… DEAD MOON! Toody tulee lavalle ensimmäisenä ja asettelee bassovahvistintaan vitsaillen äänekkäästi Kelly Halliburtonin rumpusettiä kuumeisesti kasaavien teknikoiden kanssa. Menevät näköjään samalla backline-rumpusetillä kuin muutkin päivän bändit. Geneerinen harmaa setti, ei Andrew Loomisin tavaramerkkiä eli Jack Daniel’s -pulloa kynttilöineen bassorummussa jököttämässä. Hyvä näin. Se olisikin ollut hieman kornia.

Fred tulee lavalle ja seisoo nurkassa hieman eksyneen oloisena. Muuten mies näyttää melko lailla samalta kuin viitisen vuotta sitten. Ei uskoisi että tässä välissä on ollut vakavia sydänongelmia ja monimutkainen ohitusleikkaus.

Pikkuhiljaa osat alkavat loksahdella paikoilleen: tuttu Marshall-nuppi koristeineen, Toodyn Vox-basso, Fredin romuluinen Guild… Sitten yhtye kerääntyy rumpusetin ympärille, tarttuu toisiaan kädestä, painaan päänlaet yhteen (“The handshake”, kuten se fanien parissa tunnetaan) ja siitä se sitten lähtee.

Dead Moon ja "the handshake".
Dead Moon ja ”the handshake”.

Fire in the Western World avaa setin, ja yleisö tuntuu hieman hölmistyneeltä. Se todella tapahtuu! Keikkaa ei peruttu! Siinä ne ovat! Fred! Toody!

Lavan edessä nakkipaketti velloo ja ylipursuaa. Ylimääräisiä ihmisiä nousee muiden päiden päälle tuttujen biisien tullessa lavalta anteeksiantamattomana tulvana. Setti on kuitenkin rakennettu harkiten: Fred ja Toody vuorottelevat, heittävät sekaan hitaita kappaleita (huikea Dagger Moon) ja avaavat hanat juuri oikeissa kohdissa (arvattavan intensiivinen 54/40 or Fight tai setin päättänyt Dead Moon Night).

Soundi on hyvä ja verevä, ja jopa heikkona linkkinä pidetty Halliburton selviää urakastaan paremmin kuin Pierced Arrowsin riveissä. Soittoon on hiipinyt selvästi harkkittua andrewmaisuutta, josta nuorelle miehelle pitää antaa propsit. Ei räikeää kopioimista, vaan hyvällä maulla toteutettu kunnianosoitus. Pakka sekoaa oikeastaan vaan kerran. Rescue on hirveää kuultavaa, koko yhtye tuntuu soittavan eri kappaletta.

Dead Moon.
Dead Moon.

Mutta sillä ei loppupeleissä ole mitään väliä, sillä tämä on kirkko ja me olemme seurakunta. Tähän jäähyväiskiertueen keikkaan latautuu niin yleisön kuin yhtyeenkin puolelta niin paljon, että yleisö hymyilisi onnesta jos Fred ja Toody vain seisoisivat lavalle. Se, että he puhkuvat vanhasta hiilestä esiin vielä kerran Dead Moonin hengen, saa yleisön aivan sekaisin. Jotkut tanssivat silmät kiinni, jotkut kyynelehtivät avoimesti

Yksi keikan ehdottomia kohokohtia on tämä pieni klassikoiden väliin jäänyt biisi joka tulee ensimmäisenä encorena. Harvoin muistetaan kuinka hemmetin hyvä TEKSTITTÄJÄ Fred on kaiken sen raakkumisen ja kitarankurituksen taustalla. Pala meni kurkkuun näitä kuunnellessa eilen, etenkin kolmannen säkeistön kohdalla.

Poignant, sanoisi englantilainen.

”Some things better left alone
Let someone else carry the load
Every year takes it’s toll
Time keeps cutting at my soul
I know you’re out there just like me
Is this the way it’s supposed to be
Out in the blue”

Tähän perään It’s OK, jonka kertosäkeen lauseet (“we’ve all seen better days” ja “we love you, anyway”) yleisö huutaa yhtyeelle rakkaudensekaisella innolla. Perään vielä yleisölle omistettu (“From us to you”) ja yhtyeen levyttämä hellyttävän nuhjuinen Elvis-cover, ja se on siinä.

IHMEELLINEN COVER: Elvis Presley – I Can’t Help Falling in Love

Kiitos Dead Moon. Kiitos Hori Smoku. Takki aivan tyhjä, mutta sydän täynnä.