Kari Heikonen antautui kalifornialaiskummajaisen höykytettäväksi.
Diamanda Galás
26.10.2011
Savoy, Helsinki
Teksti: Kari Heikonen, kuva: Olga Kalantzis
Kreikkalais-amerikkalainen Diamanda Galás on hämmentävä tapaus muussakin mielessä kuin täysin omintakeisen äärimusiikkia, gospelia, oopperaa, bluesia ja silkkaa rääkymistä yhdistelevän musiikkinsa suhteen. Täti on nimittäin myynyt molemmat Suomen-konserttinsa Savoy-teatterissa (edellinen vuonna 1991) loppuun, vaikka Diamanda-levyjä lienee tuskin myyty täällä yli 25 vuoden aikana edes yhtä montaa kappaletta kuin kahdelle keikalle pääsylippuja.
Se kertoo tietysti erityisen omistautuneesta ydinyleisöstä. Täysmustaan sonnustautunut askeettisen karismaattinen ilmestys sai tälläkin kertaa palvovan vastaanoton.
Konsertti alkoi viisaasti hieman rauhallisemmissa tunnelmissa, eikä äänijänteiden tai flyygelin kuritusta kuultu parin ensimmäisen herkistelykappaleen aikana. Kolmannessa biisissä päästiin sitten niihin äänisfääreihin, joita kaikki olivat tulleet kokemaan: äärimmäisen hallittuun lauluakrobatiaan ja avantgardistiseen kosketinsäestykseen.
Kiertueen teemana oli ilmeisesti The Refugee -niminen kokonaisuus eri kielillä esitettyjä, erilaisille sorretuille väestönosille omistettuja ja useiden eri säveltäjien teoksia. Epäuskoisuutta herättävän kirkumisen ja murinan seasta erottui englannin lisäksi kreikan, ranskan, espanjan ja saksan kieliä, mutta muuten sanoituksia oli hankala seurata. Covereista tunnetuin oli epäilemättä Jacques Brelin Amsterdam, johon Diamanda sai puhallettua jopa uutta särmää.
Repertuaarissa oli ennakoidusta kenties poiketen vähemmän blues- tai gospel-henkisiä esityksiä, mikä sopi ainakin allekirjoittaneelle mainiosti. Yleisilme oli pikemminkin kallellaan Kurt Weill -henkisen tummaan kabareetavaran suuntaan – luonnollisestikin äärimmilleen venytettynä, välillä jopa rikki raastettuna.
Jatkuva konventioiden rikkomisstrategia on toki varsin haastavaa kuultavaa, ja ennakolta hieman arvelutti, kestäisivätkö omat korvat koko mainostettua tunnin ja neljänkymmenen minuutin kestoa. Perussetti osoittautui lopulta järkevästi vain tunnin pituiseksi. Parin encore-biisin jälkeen oli juuri sopivasti höykytetty ja tyydytetty olo.
Kaiken henkeäsalpaavan äänenkäytön ja ihmisyyden pohjamutia ruoppaavan tematiikan keskellä saatiin kuitenkin yllättyä siitä, miten riemastuttavia useat sovitusratkaisut olivat. Hymy ja euforia oli yleisössä herkässä – välillä ehkä liiankin herkässä, mikäli päättelin oikein parin jatkuvasti kikatelleen normigoottipojan käytöksestä ja salista poistumisesta. Joo, eipä tullut turvallista kasarigoottirockia, vaikka mainoksissa joku vahvasti meikattu noita-akka poseerasikin.