Gods of Rap: Wu-Tang Clan, Public Enemy Radio, De La Soul
27.5.2019
Helsingin jäähalli
”Lähde mun mukaan / Mä vien sut täältä hetkeks pois / Tahdon näyttää mun taivaan / Se on uskontoni / Se on kaikki mitä mulla on / Tahtoisin jakaa sen sun kanssas.”
Lupaan, että tämä oli ensimmäinen ja samalla viimeinen kerta, kun siteeraan Neljää ruusua yhtään missään. Mutta niinpä vain nämä Popmuseo-kappaleen säkeet soivat päässäni Helsingin jäähallissa Wu-Tang Clanin esiintyessä.
Olo oli kuin hiphop-museossa. Tosin erittäin hyvin kuratoidussa näyttelyssä. Tällaista rap oli. Kapinallista, kiehtovaa, vaarallista, koskettavaa, rehellistä, raadollista, kadun makuista, ihmisiä yhdistävää. Verbaalista taituruutta levysoitinakrobatialla tuettuna. Ja jotain uutta.
Kaikkea edellä listattua se oli edelleen, paitsi uutta. Gods of Rap -nimellä kulkeneen kiertueen esiintyjät Wu-Tang Clan, Public Enemy (Radio) ja De La Soul juhlistivat klassisten levytystensä 25- ja 30-vuotismerkkipäiviä. Kun illan aloittanut De La Soul teki ikägallupin huutoäänestyksen muodossa, kävi selväksi, että suurin osa Helsingin jäähallin yleisöstä oli hankkinut ainakin Enter the Wu-Tang (36 Chambers) -albumin tuoreeltaan.
Tunsin vilpitöntä iloa ja ylpeyttä niiden harvojen paikalle eksyneiden nuorison edustajien puolesta. Samalla olo tuntui lannistuneelta: miten lavalla nähtyjen hahmojen merkityksestä ja esittämänsä taiteen hienoudesta voisi kertoa naamatatuoitua viiltelymuminaa ihannoiville, kahden sanan hokemiin koukuttuneille ja someperformanssia hengittäville. Onko edes tarvetta? Niinpä. Se alleviivasi museofiilistä. Ala- ja vastakulttuurin aika on tässä yhteydessä ohi, rap on vuosien saatossa tullut osaksi valtavirtaa ja kehittyy (tai taantuu) ennennäkemättömiin suuntiin.
”I’m sick of bitches shakin’ asses / I’m sick of talkin’ ’bout blunts, sick of Versace glasses / Sick of slang, sick of half-ass awards shows / Sick of name brand clothes”, räppäsi De La Soul vuonna 1996 julkaistulla kappaleellaan Stakes Is High. Nyt, vuonna 2019, sanoma ei ole vanhentunut piiruakaan, mutta 50-vuotiaan Daven suusta kuultuna mielikuva on mallia vaari-Simpson huutamassa pilvelle.
Muitakin vastaavia hetkiä mahtui iltaan: Chuck D vinoilemassa muminaräppäreille ja oikeastaan myös Rzan kädet levällään tuulettelu Beatlesin Come Togetherin soidessa.
Mutta mitäs sitten, ”meillehän” tämä ilta oli. Meille, jotka edelleen keskustelevat baarien pöydissä 3 Feet High and Risingin sisältämistä sämpleistä ja kuuntelevat kotioloissa ennemmin Beatlesia kuin Black Beatlesia.
Ja siltä kantilta koko ilta oli silkkaa hiphopin juhlaa.
30 vuotta täyttäneen De La Soul -debyytti 3 Feet High and Risingin kannesta tutut kukkaset pyörivät skriinillä, kun trio välitti positiivista ja anti-machoa sanomaansa. Tuttuun tyyliin omat puolikkaansa lavasta ja yleisöstä valinneet Posdnuos ja Dave räppäsivät tiukasti ja jutustelivat klassikoidensa välissä lämpimästi.
Siinäpä tämä ilta oli pähkinänkuoressa: Jokainen suunsa avannut mc onnistui osoittamaan, miksi räppi on hienoa ja miten monipuolinen ilmaisumuoto se on. Ja kun biitti loppui, yleisöä ja esiintyjiä yhdisti edelleen rakkaus ”kultakauden” räppiä kohtaan.
Public Enemy oli paikalla Public Enemy Radio -nimen alla. Tämä tarkoitti, että Flavor Flav ja taustabändi olivat jääneet kotiin, ja lavalla nähtiin Chuck D, DJ Lord ja Leijona-paidassa esiintynyt Jahi. Flavor Flavin sekoilu on tietenkin elimellinen osa autenttista Public Enemy -kokemusta, mutta nyt koettu oli silkkaa tulta ja tappuraa. Yksi hiphopin tunnistettavimmista äänistä oli iskussa ja Public Enemyn protestilaulut käytiin läpi miltei mixtape-tyyppisenä potpurina. Keskiössä oli viime vuonna kolmekymppisiään viettänyt It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back.
Esiintyjien välissä yleisöä viihdytti Gang Starrin tuottajalegenda DJ Premier. Väliaika-dj:n rooli ei yleisesti ottaen ole kadehdittava, mutta tällä kertaa hommassa oli jotain sympaattista ja maagista: Premier soittamassa räppiklassikoita ja huutamassa esimerkiksi M.O.P:n Ante Upin päälle äkäisemmin kuin Billy Danze ja Lil’ Fame samalla kun Big L:n ja Jay Dillan haamut nyökkäilevät pilven reunalla.
Wu-Tang Clan oli Method Mania lukuun ottamatta paikalla. Räppimaailmalle kylmiä väreitä Jimmy Kimmel -esiintymisellä antanut Ol’ Dirty Bastardin poika Young Dirty Bastard oli myös mukana. Kuriositeettina ihan kiva, mutta mitä pidemmälle keikka eteni, sitä vähemmän tällaista imitaattoria kaipasi legendojen rinnalle.
Rza johti itseoikeutetusti klaaniaan ja oli presenssiltään illan ainoa ”rocktähti”. Wu-debyytti täytti neljännesvuosisadan ja käytiin tunnollisesti miltei kokonaan läpi, useimmissa biiseissä myös Method Manin säkeistöt räpäten. Vaikka Rza paistatteli parrasvaloissa koko keikan, taka-alalta omat värssynsä toimittamaan nousseet Ghostface Killah ja Raekwon ovat lajissaan ylivoimaisia – ja varmasti myös tietävät sen. Viimeksi mainittu kaksikko sai myös kunnian päättää koko illan, sillä viimeisenä kuultiin ikoninen Triumph.
Triumphia edelsi erikoisnumero kiertueen viimeisen keikan kunniaksi. Wu-Tang Clan kutsui Public Enemy Radion, De La Soulin ja DJ Premierin lavalle kanssaan. Mikäli miesten sanoihin on uskominen, tällaista ei ole nähty koskaan aiemmin.