Iron & Wine vakuutti muttei päästänyt lähelle

Indie folk -ruhtinaan Kulttuuritalon tarinatuokiosta puuttui sitä jotain.

Lähes seitsemän vuoden tauon jälkeen Suomeen palannut Iron & Wine esiintyi tiistai-iltana Helsingin Kulttuuritalolla uuden levynsä siivittämän kiertueen myötä. Alkuvuoden ulkomaisen indie-annin käynnistänyt amerikkalaisartisti tuli esiintymään Kultsalle kera uunituoreine kappaleineen.

Iron & Wine alias Sam Beam avaa shown kylmän viileästi. Mies kertoo iloitsevansa Suomeen paluustaan ja mainostaa esittävänsä paljon niin uutta kuin vanhaa. Beam ei kuitenkaan sen suurempia tarinoita keikallaan jaarittele, vaan antaa lyriikoiden puhua puolestaan.

Sam Beam sädehtii ulkoisesti. Pukutakki yhdistettynä ikoniseen partaan ja ääneen nostattaa karvat pystyyn välittömästi. Totean vain itselleni, että ”siinä hän nyt sitten on, aivan nenäni edessä”. Bändin yläpuolelle on viritetty liuta pilviä – kiva yksityiskohta, varsinkin kun lavan valot iskeytyvät päälle. Kultakurkun ympärille kasattu bändi soittaa tällä kertaa varsin maanläheisiä soittimia. Sähkökitaraa ei näy missään.

Iron & Wine tarjoaa faneilleen heti nannaa ja aloittaa keikan kulttihitillä The Trapeze Swinger. Kappale, jonka merkityksestä on yhtä monta tulkintaa kuin tulkitsijaakin. The Trapeze Swinger on täydellinen pelin avaus. Se on napakymppi. Sam Beam tuntuu lavalla itsekin jotenkin erikoisen paljon nauttivan kappaleen esittämisestä. Virittäydyn henkisesti välittömästi jonkinlaiseen Iron & Wine -transsiin.

Samaa nautintoa on aistittavissa uuden levyn kappaleesta Call it Dreaming, jonka positiivinen fiilis iskee livenä niin luihin kuin ytimiinkin. Pisteet myös Around the Well -albumin sympaattisesta New Order -coverista Love Vigilantes.

Napakoiden tunnelmapalojen välimaastossa on aistittavissa myös pientä suvantoa – havahduin jossain vaiheessa keikkaa, että tässähän on tullut monta minulle hyvin tuttua kappaletta, joiden sovitukset ovat olleet vain niin erilaisia, etten oikeastaan edes ole sen kummemmin niitä noteerannut. Muun muassa Grace for Saints and Ramblersin (Ghost on Ghost, 2013) ja The Glad Man Singingin (Kiss Each Other Clean, 2011) taustalle olisi pitänyt saada ehdottomasti enemmän jytyä. Nyt astetta menevämmät biisit uppoutuivat settilistan sekaan mitäänsanomattomina, eivätkä kipaleet saaneet arvoistansa ulosantia sitten laisinkaan.

Pah, tässä vaiheessa tuumin, että onneksi lopuksi kuulen ihan varmasti vielä yhtyeen parhaan kappaleen Flightless Bird, American Mouthin, johon ei tarvita muuta kuin Sam Beamin ääni ja kitara.

Koitti encore, koitti keikan loppu ja voi pojat: Iron & Wine jätti esittämättä kyseisen kappaleen.

Hyvin erikoinen ratkaisu sai keikan jälkeen spekulaatiota monessa eri seurueessa. Vanavedessäni keikkapaikalle saapunut pariskunta kertoi kappaleen soineen jopa heidän häissään häävalssina ja odottavan innolla biisin kuulemista – myös he joutuivat valitettavasti pettymään.

Ison kappaleen soittamatta jättäminen ei suinkaan pilannut koko konserttia, vaikkakin jotain kokonaisuudesta kieltämättä toden teolla puuttui: mielestäni Sam Beam on persoonana hyvin mielenkiintoinen ja olisin kuullut mieluusti lisää miehen tarinoita välispiikkeinä ja johdatteluina aina seuraaviin kappaleisiin.

Kulttuuritalolla kappaleiden väleissä olikin välillä jopa kiusallisen hiljaista ja steriiliä – se jos jokin olisi vaatinut Miamin yliopiston professorinakin toimineelta Sam Beamilta jonkin näköistä korjausratkaisua.

Iron & Wine -diggarina nautin kosolti konsertista mutta jotain pientä jäin silti vielä kaipaamaan.