Jean Ramsay Battle Beastin levynjulkaisukeikalla: heavy tulee ja heavy käännyttää metallirajoitteisenkin

Bonnie ”Prince” Billy -siipeä edustava Jean Ramsay kävi katsastamassa, millaista on meininki hypetetyn Battle Beastin levynjulkaisukeikalla Helsingin Domissa. Tuloksena oli tissikaljaa ja laukkakompin tahdissa ropisevia ennakkoluuloja.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Hype Records

Jo narikassa pakkaa eteen skenehahmoja. King Foo -moguli Ewo Pohjola tuntuu valtavalta, kun hänen takanaan seisoo. Salin puolella on vielä tyhjää, mutta tuttuja kasvoja on siellä täällä. Hieman yllättäen täällä on myös normijengiä: lyhyttukkaisia kundeja ja muuhun kuin mustiin pukeutuneita tyttöjä, joiden ainoa ulkonäöllinen linkki skeneen on Battle Beastin t-paita.

Battle Beast, siinä syy miksi olemme täällä. Kovasti hypetetty ja hehkutettu (bändi voitti viime vuonna saksalaisen W:O:A Metal Battle -bändikilpailun ja esiintyy sen seurauksena maailman tärkeimmällä heavyfestivaalilla Wacken Open Airissa) klassisen NWOBHM-derivatiivisen metallin tuorein airut on julkaissut debyyttinsä Steel, ja sitä olemme täällä juhlistamassa. Keskustelupalstat ja valtakunnan valtalehden viikkoliite ovat huomioneet yhtyeen ja ottaneet sen innostuneesti vastaan, ja viimeisimmässä Rumbassakin bändi nostettiin Nousussa-palstalle.

Uusittu Dom hämmentää. Yhdellä seinällä on lause The Beatlesin kappaleesta, baarin päällä lause Cyndi Lauperilta. Katossa on parimetrisiä kiiltokuvia. Kaljapulloissa sentään on isotissinen nainen, joten päästään taas heavyfiilikseen. Ennen kuin olen edes kunnolla ehtinyt huivata ensimmäisen ja edes harkita Jägermeisteria, kävelee salissa ystäviään moikkaillut yhtye lavalle.

Yleisö pakkautuu lähemmäs lavaa. Ei mitään tungosta, mutta mukavasti väkeä. Näen lisää skenehahmoja: Klaus Flaming lippiksessään, Jone Nikula vähän taaempana.

Yhtye aloittaa Justice & Metalilla, ja tunnelma on heti katossa.

Tälle olen naureskellut päivällä. Olen oman kapeakatseisuuteni rajoittama urpo, myönnän sen heti kärkeen. Lähipiirissä on paljon rakkaita ihmisiä, joille Judas Priest, Iron Maiden, Accept, Manowar ja W.A.S.P. merkitsevät paljonkin, mutta kun itse näitä en ole näitä herkässä iässä kuunnellut, ei niihin ole muodostunut sellaista suhdetta, joka ohittaisi aivot ja osuisi suoraan sydämeen. Olen yrittänyt jotenkin ironian avulla avata tätä kaikkein kliseisintä metallilaatikkoa (pelannut metallibingoa, missä jokaisesta “metal”-sanasta saa pisteen), mutta se ei ota auetakseen.

Nyt narahtaa. Ilman paitaa riehuva rumpali Pyry Vikki runnoo kappaletta menemään kuin tekisi puita juoppohulluuskohtauksessa. Basisti Eero Sipilä elehtii kuin vastavalmistunut miimikko. Kolmimetrinen mohikaanipäinen kitaristi Juuso Soinio on yhtyeen varautunein lenkki, ja keskittyy oikeastaan vaan seisomaan kiipparistin edessä ja soittamaan vähäeleisesti rytmiä. Kitaristi ja säveltäjä Anton Kabanen on oman elämänsä KK Downing, melkein ulkonäköä myöden.

Hämmentävän tyylitajuisia juoksutuksia miehen käsistä lähtee. Ne ovat samanaikaisiesti nopeita ja nautittavia. Ja ne riffit. Ei tästä yhtyeestä turhaan mouhuta keskustelupalstoilla.

Viimeisenä lavalle astelee laulaja Nitte Valo, nainen joka kuulostaa Udolta. Ja näyttää Udolta, lisäävät irvileuat. No, se on liioittelua, sillä vaikka Valo ei mukaudu perinteisen hevigimman rooliin ulkonäöllisesti, lunastaa hän pisteet omilla ehdoillaan. Puolessa välissä settiä, Valon harhaillessa eturiviin soolon aikana, tunnistan hänessä jotain. Se tulee siitä miten hän nostaa rytmikitaristin vahvistimen päällä olevaa kaljapuullo, katsoo onko se täynnä ja huomattuaan tyhjäksi laskee sen takaisin.

Janis Joplin, kuiskaan itselleni. Sama haavoittuvuuden ja miltei maskuliinisen uhon liitto, sama kyky kyykyttää poikia heidän omassa pelissään. Tässä ampiaisvyötäröisten ja luonnottoman isojen tissien alakulttuurissa Nitte Valo on tuore tuulahdus jo siinä, ettei hän alistu ja sovittaudu niihin epärealistisiin ulkonäöllisiin vaatimuksiin, jotka tuntuvat olevan genreen sisäänrakkennettuina. Ei yhtään hassumpi roolimalli nuorille tytöille.

En minä tarkkaan osaa näitä riffejä ja melodiakulkuja analysoida. Olen täällä täysin valmistautumattomana, tehtävänäni paikata sairastapauksen johdosta estynyttä kollegaa, aseistautuneena ainostaan ennakkoluuloillani. Levyhyllystäni löytyy nykyisin postrockia sivuavien Earthin ja Sunn o))):n lisäksi hälyttävät määrät Motörheadia ja AC/DC:tä, mutta eiväthän nämä oikeastaan heavyä ole, vaan sen esiasteita ja ääri-ilmiöitä. Eikä minulla oikeastaan ole mitään vastaan suurinta osaa hevin satoja alagenrejä.

Tai edes “hevareita”, jos sellaista termiä edes voi käyttää. Jotkut parhaista ystävistäni, ja niin edespäin. Muinaisina levykauppiasiaikoinani tutustuin tähän aiemmin välttelemääni ihmisheimoon ja huomasin että sieltä löytyy hienoimpia ja lojaaleimpia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Työnjälkeisten kaljotteluiden yhteydessä huomasin lähes poikkeuksetta, että ne olivat nämä klassiset judaspriestit (tai siis “Praistit”, tietenkin) ja maidenit, mitä tämä porukka luukutti jukebokseista ja lauloi karaokessa. Hauskanpitomusiikkia, mutta niin voimakasta johtuen juuri sen sisältämästä valtavasta emotionaalisesta latauksesta, koska sitä on kuunneltu kaikkein herkimpinä vuosia.

Pari jekkupiiskaa naamaa ja Painkiller soimaan, niin johan ollaan takana saman viisitoistakesäisen sydämessä, jossa tunteet ovat isoja. Ja kun musiikki itsessäänkin pelaa voimakkasti tunteisiin vetoavilla koukuilla ja suorituskyvyn äärirajoille viedyllä virtuositeetilla.

Battle Beastin musiikissa on jotain samaa, niin musiikillisesti kuin kulttuurisesti. Saman estetiikka kuljettaa musiikkia eteenpäin, ja klassisia bändejä kuunnellut yleisö tunnistaa koodin. Sylki alkaa virrata kuin Pavlovin koirilla konsanaan. Taitava esikuvien mallintaminen synnyttää voimakkaamman reaktion kuin jonkun fiktiivisen uuden luominen. Aivan samalla tavalla kuin rockin tai popin puolella, voi kaikkein eniteen aikaan sidottuja kliseitä käyttää uudestaan tavalla, joka on samanaikaisesti tuore ja valtavia massoaja energisoiva. Think Oasis.

Se on kuitenkin vaikeaa nuorallatanssia, sillä parodian pohjaton kuilu on aina hyvin lähellä. Think Teräsbetoni.

Kaltaiselleni ummikollekin on päivänselvää, että Battle Beast on suorastaan järkyttävän tiukka ja Kabanen täysin maailmanluokan säveltäjä ja kitaristi. Show on bändillä myös hallussa: nyrkkimeri saadaan aikaan sekunnissa ja koko Dom laulaa mukana viimeisenä encorena esitetyn Enter The Metal Worldin kuoro-osuuksissa. Nouseepa Valo jopa laulamaan yhden kappaleen operaattiset osat Domin lavan päälle sijaistsevaan metallikupoliin.

Jopa kotona hihittelyä aiheuttanut “life is not enough / I need to die”-rivi Show Me How To Die -sinkkukappaleen kertosäkeessä saa aikaan halun nostaa nyrkin ilmaan. Antaudun. Nostan nyrkkini ilmaan.

Battle Beast on taas voittanut yhden taistelun.