Megadeth, Five Finger Death Punch
20.1.2020
Hartwall-areena, Helsinki
Uskomatonta, mutta totta: olen nähnyt Megadethin livenä viimeksi vuonna 1999. En oikein tiedä, miten se on edes mahdollista, mutta näin kuitenkin on. Ja silloinkin Megadeth oli lämmittelijän roolissa, mutta paikkana Hartwall-areenan sijaan Helsingin jäähalli. Silloin pääesiintyjä oli varsinainen jättiläinen ja muutenkin huippubändi, eli Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin takaisin riveihinsä saanut Iron Maiden. Tällä kertaa niin sanottu pääbändi taas… no, palataan siihen myöhemmin.
Haastavana persoonana tunnettu Dave Mustaine täyttää ensi vuonna kunnioitettavat 60 vuotta. Hänen elämästään ei ole puuttunut ylä- eikä alamäkiä: monoa Metallicasta, huumeiden myyntiä ja käyttöä, huikea Rust in Peace ja sitä seuranneiden levyjen tuoma suosio, floppilevyt, uskoontulo, kurkkusyöpä.
Nyt harmaata kasvokarvaa kasvattanut Mega-Dave on kuitenkin Hartwall-areenan lavalla, ja humanoidibiisi Hangar 18 soi. Lauteilla ovat tietysti myös Mustainen aisapari, eli basisti Dave Ellefson, kitaristi Kiko Loureiro sekä rumpali Dirk Verbeuren. Bändi kuulostaa hyvältä, se käy selväksi kättelyssä. Dave on elossa ja potkii!
Kiitollisuutta Jumalalle ja faneille huokuva Mustaine on selvinnyt syövästä, mutta tauti pysynee jatkuvasti takaraivossa. Kyse ei kuitenkaan ole mistään flunssasta. Syöpä on elinikäinen seuralainen, varjona seuraava uhkaaja. Mustaine saa ansaitsemansa suosionosoitukset. Hän on tullut takaisin, ja fanit huokuvat kiitollisuutta.
Megadeth vetää valitettavasti vain tunnin setin, mutta jo pelkästään biisivalikoima on sellainen, ettei sillä voi mennä metsikköön: Sweating Bullets, Peace Sells, Poison was the Cure, A Tout Le Monde, Symphony of Destruction ja tietenkin viimeisenä kuultu klassikko Holy Wars… The Punishment Due. Mustaine tapaili ensin hassutellen Holy Warsin aloitusriffiä, että vieläköhän se lähtee. Ja sehän lähtee!
Kappaleet olivat kultaa, mutta ei Megadeth pelkästään niillä ratsastanut. Bändi on hyvässä iskussa. Se ei pyöritä isoa show’ta eikä uhoa. Sen ei tarvitse, koska se on muutenkin kova. Mustainen sahakäsi toimii kuten kuuluu, ja miehen klassikkobiisien sormeilua on ilo seurata. Mustainen mielipiteitä jakava ääni on terässä. Tai niin terässä kuin epämääräinen narina ja murina voi olla – eli hyvässä siis.
Asiasta voi olla toisenlaisiakin käsityksiä, mutta minulle illan todellinen pääesiintyjä soitti ensimmäisenä. Megadethia olisi mieluusti kuunnellut vielä ainakin puolituntia lisää, mutta näillä mentiin. Nälkä jäi, ja toivon – ja uskon – että Megadeth nähdään hyvin pian uudestaan näillä leveysasteilla.
Musiikin voima on ihmeellinen. Täysi tupa elää piippuhyllyä myöten mukana jättikallon ja baseball-stagojen alla rouhivan yhtyeen väännössä. Käsiä on koko ajan ilmassa, jengi hytkyy ja laulaa mukana. Five Finger Death Punch -laulaja Ivan Moody hilluu värikkäissä lökävaatteissaan ja takoo rintaansa kuin uhmakas gorilla. Basisti Chris Kaelin parta heiluu Davy Jonesin lonkeroita muistuttaen. Yleisöstä tuijotetaan hurmioituneena. Tällaista eloa ei ollut Megadethin aikana. FFDP on tehnyt jotain oikein. En vaan tiedä, mitä.
Fanien antaumusta, liikutusta, iloa ja heittäytymistä voi vain arvostaa. Se on se musiikin voima. Kun se puhuu sopivalla kielellä, niin kaikki muu on turhaa. On hieno asia, kun arki unohtuu ja saa nousta hieman irti maasta. Joskus sen saa aikaan rockmusiikki. Joillekin sen saa aikaan Five Finger Death Punch.
Tarkastelen Five Fingeriä yleisön kautta siksi, etten tiedä, miten käsittelisin itse yhtyeen musiikkia ja esitystä. Olen yrittänyt antaa sille mahdollisuuden. Se ei ole ollut helppoa, mutta olen yrittänyt. Pakko kuitenkin myöntää, että eihän tuota pysty vapaaehtoisesti kuuntelemaan. Kun Disturbed, Limp Bizkit ja Godsmack isketään blenderiin ja sekaan sirotellaan hyppysellinen raskasmetallia, niin jälkihän on rumaa, hajutonta ja mautonta, se on selvä.
Onneksi maailmaan mahtuu musiikkia niin paljon, että jokaiselle varmasti löytyy jotain. Aika monelle se ”jotain” on Five Finger Death Punch, ja olen siitä onnellinen. Aina jos musiikki puhuttelee, ollaan hienojen asioiden äärellä. Se ei voi olla koskaan väärin.
Poistun kiekkoareenalta hymynkare huulillani, laitan kuulokkeet korville ja kuuntelen kuinka Perttu Häkkinen paneutuu haastateltavansa kanssa pyhään geometriaan.
Lisää kuvia keikasta löytyy täältä.
Päivitys 22.1.2020 klo 14.04: vuoden 1999 keikan osoite korjattu.