Iida Sofia Hirvonen vieraili Justin Bieberin keikalla ja pelästyi.
Teksti ja kuva: Iida Sofia Hirvonen
Justin Bieber, Robin
Hartwall-areena, Helsinki
26.4.2013
Kahlaan Hartwall-areenalle patjanraatojen, ruokapakettien ja muun saastan läpi. Kaatopaikan keskellä vipeltävät nuoret ovat maalanneet poskiinsa JB-tekstejä ja sydämiä. Kuviot ovat levinneet liikuttavasti sateessa, ja nyt ”belieberit” korjailevat toistensa maalauksia takaisin kuosiin. Kaikilla on hohtava älypuhelin kädessään, koska belieberiksi tullaan internetissä eikä ”täällä”.
Siis mitä, oikeasti, wau! Lavalle nousee nuori mies, jolla on aurinkolasit päässä. Puoli minuuttia ajattelen: ”What the fuck, JB!” Sitten tajuan, että siellä laulaa Robin. Olin aina kuvitellut, että Robin on pullaposkinen kymmenvuotias, mutta nyt hän näyttää raamikkaalta poptähdeltä.
Meininki on samaan aikaan hard rock ja hyvin pro. Robin ei leiki amerikkalaista superstaraa, eikä hän herätä suomipoppareiden helposti tuottamia nolouden väreitä. Robinilla on jalat maassa, Robin on hyvä! Yleisön kohuttu ”hysteria” ja mylviminen tuntuu kuitenkin fyysisesti ylitsepääsemättömältä jo nyt. En pysty hengittämään. Vieressä istuvat toimittajat näpyttelevät ammattimaisesti muistiinpanoja, minä jähmetyn kipsiin kuin säikähtänyt marsu.
Robin lopettaa aikaisin, Bieber odotuttaa yleisöään 45 minuuttia. Sitten hän laskeutuu mylvän keskelle scifi-enkelisiipiensä kanssa. Keikan aikana hän leijailee vaijereiden ja telineiden varassa jatkuvasti ylös alas, eikä ihmismassan sähköistyneisyys häviä hetkeksikään. Keikka tuntuu faneista varmasti taivaalliselta.
En ole koskaan ennen käynyt tällaisessa suuressa konsertissa, mutta tilanne muistuttaa 3D-multiplex-elokuvateatterissa tapahtuvia palvontamenoja. Minun on vaikea uskoa että me kaikki eksistoimme tässä samassa tilassa: minä, Justin ja tuo yleisö.
Screeniltä näytetään videonpätkiä tähden lapsuudesta sekä action-kohtauksia, joissa tähti pakenee paparazzeja. Ne saavat Justinin elämän vaikuttamaan dystooppiselta trilleriltä, jossa saattaa pian tapahtua jotain pahaa. Välin väläytellään iskulauseita, jotka selventävät Justinin sanoman, esimerkiksi: “I just want to be me!” tai “Believe in Your Dreams” tai “Believe”.
Hän esittää kulmikasta superstara-robotti-tanssia, jollaista amerikkalaiset poplaulajat tanssivat aina teeveessä. Bieber ei ole mikään akrobaatti, mutta ei se haittaa. Hän näyttää laihalta. Bieber laulaa niin hyvin, että jos joku tulisi kertomaan minulle, että: “tämä on playback”, uskoisin kyllä.
Keikka on miksattu nyanssittomaksi jylyksi, mutta ehkä hallissa käy aina niin. Hitit toimivat niin hyvin kuin hitit voivat toimia, muut biisit menevät vähän ohi. Justin vaikuttaa ylipäätänsä treenatulta.
Yleisö “treenaa heräävää seksuaalisuuttaan kaukaiseen kohteeseen” ja heittelee alusvaatteita lavalle. Tavallaan ymmärrän, tavallaan en. Itse en koskaan fanittanut mitään tai “treenannut heräävää seksuaalisuttani” kiljumalla ihmisjoukossa. Mutta fanituksessa taitaakin olla kyse pikemminkin omistautumisesta ja yhteisöllisyydestä kuin mistään “seksuaalisuustreenistä”.
Bieber vaikuttaa todellisuudesta irtautuneelta douchebagilta, mutta miten hän voisi olla jotain muuta? Tunnen myötätuntoa Justin Bieberiä kohtaan. Ei voi olla kovin terveellistä kohdata joka päivä tällaista ihmismassaa, kyttäystä ja internet-pommitusta. Hamsterit, apinat ja marihuana eivät pelasta ketään tältä.
Ihmismassa pauhaa, vihreä laser välkkyy ja minusta tuntuu, että meidät kaikki abduktoidaan kohta avaruusalukseen. Encoressa Justin soittaa Boyfriendin. Ajattelen: “tämä on minun lemppari-Justin-biisi”. sydämessä läikähtää ja minua hymyilyttää.
Minua harmittaa vain se, etten nähnyt keikalla yhtään eläintä. Ympärillä kädet nousevat ilmaan, niissä on A4-lappuja, glowstickejä ja älypuhelimia. Valomeri. Otto Talvio ei nosta miniläppäriä ilmaan, olen vähän pettynyt.