Teksti: Jean Ramsay, kuvat: otsikkokuva Janne Nylund, muut Jean Ramsay
Parikymmentä minuuttia keikan alettua Kinky kompuroi lavalle Brian Molnarin esitellessä hänet ”Teksasin kuvernöörinä”. ”He’ll sign anything but bad legislation”, toistuu lentolause läpi illan.
Yleisö hurraa helpottuneena.
Molnar on aloittanut illan ystävänsä Joe Cirottin kanssa, lämpäten yleisön kädenlämpöisestä punaposkiseksi. Freight Train Bluesin pehmeä luenta on tuntunut illan ensimmäisenä viisuna hieman heppoiselta ottaen huomioon Kinkyn kaliiperin, mutta ukot ovat parantaneet tahtia ja intensitettiä kiitettävästi. Syntymäpäiväsankari Willie Nelsonille, vastikään kuolleelle Merle Haggardille (jotka tekivät biisistä aikoinaan hitin) ja biisin kirjoittajalle Townes Van Zandtille omistettu Pancho & Lefty menee mukiinmenevästi, vaikka Cirotti sekoilee hieman sointujen kanssa.
Päästessään käsiksi omiin biiseihin kaksikko pääsee kuivalle maalle. Varsinkin Cirottin tulevan kakkoslevyn avausraita tekee vaikutuksen: Cirrottin äänessä ja habituksessa on puolet Hayes Carllia ja puolet legendaarista pystybasson soittaajaa Skinny Dennisiä, ja sama perinnetietoisuus ja taituruus kulkee niin hänen äänessään kuin lauluntekotaidossaan. Nimi kannattaa ehdottomasti laittaa muistiin.
Molnar jää hieman alakynteen, mutta hänen kappaleensa Leaving Baton Rouge & You näyttää että Molnarissakin on terää. Jossain määrin duo kuitenkin on jotenkin eräänlainen Itärannikon yliopistokaupunkien versio Tom Russelista & Andrew Hardingista: hieman nörttimäinen ja rillipäinen, vailla todellista soraa äänessä tai mutaa buutseissan.
Näitä ei Kinkyltä sitten taas puutu lainkaan. 72-vuotiaan maestron ääni on syventynyt paikoittain Tom Waits -tasolle. Ei siis liene sattumaa, että yksi setin kohokohtia on varhainen Waits-klassikko Postcard from a Hooker in Minneapolis.
Mutta eipäs mennä asioiden edelle.
Ensimmäisenä biisinä Kinky tarjoilee meille klassikkonsa We Reserve the Right To Refuse Service To You, joka katkeilee sieltä täältä Kinkyn lisätessä sekaan anekdootteja.
Muutenkin keikan aloitus on sellaista tykittelyä, että heikompia varmasti huimaa. Kinky tulittaa one-linereita, anekdootteja ja puujalkavitsejä lavalta siihen tahtiin, että toisen kappaleen (Asshole from El Paso) jälkeen on vaikea uskoa että Friedman on ollut lavalla jo 35 minuuttia. (”Kuinka pitkään olen ollut täällä? Tuntuu vuosituhannelta!”, huutaa Kinky lavan reunalla piileskelevälle Molnarille, joka vastaa ”35 minuuttia!”, jonka kaikki hämmästyneenä varmistamme kelloistamme.)
Aihepiiri kattaa kaiken Willie Nelsonista (”Willie has three religions: God, drugs and golf”) saksalaisiin (”My second favourite people in the world are the Germans…. My first favourite? Everybody else!”). Itävallassa on kuulemma turistijuna, jonka 30-minuuttisen matkan aikana ohitetaan Mozartin, Hitlerin ja Schwarzeneggerin synnyinkodit (”That’s human evolution right there!”)
Fyysinen ja nokkela stand up -show kulminoituu sketsiin vanhasta pariskunnasta, jotka joutuvat huonon kuulon takia viittilöimään toisilleen. Mies etsii haravaa, johon mummeli vastaa osoittamalla silmäänsä, vasenta rintaansa, takapuoltaan ja jalkoväliään (”Eye+ left tit + behind + the bush”, lukee Kinky ääneen vääntäen vitsiin hölmöillekin rautalangasta)
Mutta takaisin musiikkiin. Toista kappaletta on lavalle kivunnut säestämään huvittavalla vessapaperinrulla muistuttavalla perkussio-instrumentillaan Mountain-yhtyeen rumpali Corky Laing (!!!), tuo aulassakin pyörinyt hyvin säilyneen Spinal Tap -hahmon oloinen mies. Tapahtuma ja yhteensattuma on todellisuudessa aivan yhtä absurdi kuin mitä se paperilta luettuakin tuntuu, mutta toimii silti jotenkin täydellisesti.
Jotain Kinkyn painoarvosta ja maineesta kertoo se, että Mountainin kaltaisen 70-luvun jytämonsterin irralliset jäsenet gravitoivat hänen kiertoradalleen. Kinky on kuin musiikillinen vastine Jumalan luvatun kansan maanmiehestään Zeligistä: missä tahansa jotain todella subversiivistä ja outoa tapahtuu 70-80-lukujen rockissa, on Kinky paikalla, aina Dylanin Rolling Thunder Revuesta omaan kuvernöörikampanjaansa. Post-ironisia kovaksikeitettyjä dekkareita tehtaileva Kinky on americanan Hunter S. Thompson ja outlaw countryn Peter Ustinov, armoitettu raconteur ja viihdyttäjä.
Mutta mikä Kinkyn erottaa halvoista stand up -koomikoista on draaman taju. Nauratettuaaan ensin yleisönsä henkihieveriin hän heittää heidän silmilleen yhden maailman karuimmista lauluista, alkoholismiin kuolleesta intiaanista ja sotasankarista kertovan Peter LeFargen kappaleen The Ballad of Ira Hayes. Friedman taustoittaa ja vertailee omaa versiotaan Townesin ja Johnny Cashin kuuluisiin versioihin, ihan kuten folk-perinne vaatii. Ei leiki. Ei vitsaile.
Seuraavaksi lavalle kutsutaan Cirotti, joka säestää Kinkyä neljän kappaleen ajan. Tom Waitsin nuhjuisromanttinen joulukortti muuttuu eläväksi ja todentuntuiseksi Kinkyn käsissä, varsinkin kun hän lukee sen sanat povitaskustaan ottamasta aktuaalisesta joulukortista. (Illuusiota edesauttaa myös se, että alkuperäisen kappaleen ”Hey Charlie” vaihtuu muotoon ”Hey Kinky.”)
Tämän jälkeen seuraa kahden yllättävänkin hempeän rakkauslaulun (viimeisimmän levyn Lady Yesterday ja Zoe) väliin puristettuna illan intensiivisin anti: uusi biisi Jesus in Pyjamas (Savoyssa kuullaan vasta kappaleen kolmas esitys) ja Warren Zevonin kalmanhajuinen klassikko My Shit’s Fucked Up.
Jeesus-biisit ovat Kinkyn kohdalla hieman pakonomaisen vitsikäs erikoisuus, mutta hauskuus loppuu uuden biisin kohdalla kappaleen nimeen. Esitys ja teksti ovat todella pysäyttäviä, yksi hienoimpia mitä olen kuullut pitkään aikaan. ”Jeesus” materialisoistuu aamuyöstä kello 3:16 Dallasin laidalla olevaan Denny’siin, ja Kinky pohtii hahmoa. Sekiksissään pyjamassa hortoileva pitkätukkainen narkkari ON tilanteen herkistämälle Kinkylle Jeesus, ainakin viimeistään sillä hetkellä kun hän kääntää tämän hädälle selkänsä. ”Help me if you can, help me if you’re able”, rukoilee hahmo, ja paikalta poistuva vaivaantunut Kinky toteaa ”I left Jesus in pyjamas on the cross again”.
Kappale on häkellyttävän hieno näkökulma välinpitämättömyyteen, aikaamme vaivaavaan oman edun tavoitteluun ja toisten hädältä silmien ummistamiseen. Maltan tuskin odottaa että Friedman saa sen levytetyksi.
Niin riemukas sirkus kun lavalle saadaan kaikkien neljän muusikon voimin rakennettua They Ain’t Makin Jews Like Jesus’in myötä, ei se pärjää intensiteetissä tälle uudelle kappaleelle.
Encorena esitetty Texas Jewboysien (Friedmanin bändi 70-luvulla) ”suurin hitti” Sold American on hauras ja voimaton, joka tuo odottamattomia tehoja ja nostalgian kirpaisevuutta tuttuun kappaleeseen.
”He’ll sign anything but bad legislation”, huutaa Molnar, ja suuntaamme kaikki merchandise-pöydälle äänestämään lompakoillamme.
EPILOGI
Istumme Cantina Westin (”Cuntina Yeast”, saattaisi Kinky sanoa) baarissa Savoyta vastapäätä DJ & country-persoona Janne Nylundin kanssa.
Keikka on ylittänyt odotukset, ilta on ollut onnistunut ja rentoudumme lasillisen ääressä.
Jossain vaiheessa Kinky bändeineen laahustaa mäkeä ylös.
Otamme toisen.
Pian huomaamme Kinkyn johtavan joukkojaan takaisin mäkeä alas, kohti keskustaa. Stetson on vaihtunut lippikseen, mutta sikari on yhä vakaasti kädessä. Nylund elehtii Molnarille (jonka kanssa on ystävystynyt aiemmin antaessaan vinkkejä kaupungin levykaupoista ja muista kiertäviä muusikoita kiinnostavista paikoista) ja pyytää liittymään seuraan. Molnar tekee oluttuopin laskemiselta näyttäviä liikkeitä, jotka Nylund terävänäköisesti tulkitsee pikemminkin liittyvän yksikätiseen rosvoon.
Asia selvä: Kinky haluaa kasinolle. Molnar viittilöi seuraamaan perässä. Juomme juomat loppuun ja teemme juuri näin.
Sisään päästessä Kinky, Corky ja Molnar istuvat yksikätisten rosvojen ääressä keskittyneen näköisinä. Nylund istahtaa ukkojen viereen, itse suuntaan etsimään Cirottia. Törmään hyväntuuliseen promoottori Robban Hagnäsiin, joka on mielissään onnistuneen illan jäljiltä. Robban kertoo tulevasta Wentus Blues Bandin (jonka basisti ja puuhamies hän on) projektilevystä, jonka yhtye julkaisee Bob Dylanin 75-vuotispäivien kunniaksi. Kyseessä on suomenkielinen Dylan-covereihin keskittynyt levy, jolla Dylania Wentuksen komppaamana esittävät muun muassa Paleface, Kauko Röyhkä, Anssi Kela, J. Karjalainen ja Jukka Gustavsson. Käännöksistä vastaa sekalainen joukko Mariskasta Juice Leskiseen. Mielenkiintoisen kuuloinen projekti, mutta palataan siihen myöhemmin.
Cirotti seisoo nojaamassa alakerran baariin ja ilahtuu silminnähden seurasta. Löydämme kohtalotoveruutta siitä, ettei kumpikaan juurikaan perusta uhkapeleistä. ”Jos aloitan, menetän varmaan kaikki rahani”, Cirotti huokaisee. Nyökkään myötätuntoisesti.
Alamme puhua niitä näitä, ja pian löytyy yhtyeinen kieli. Cirotti innostuu kun tunnun tietävän jotain New Jerseyn musiikkikultturista (maineikas Stone Pony -klubi on kuulemma kuin toinen koti hänelle). On kuulemma huojentavaa, että joku tietää New Jerseyn pikemminkin Springsteenin kautta kuin Jersey Shoren kautta.
”Pitäisikö ottaa paukut?” kysyy Cirotti ja tarjoaa ensimmäisen kierroksen. Nylund on liittynyt seuraan, ja pian perässä seuraa Molnar. Jutustelemme niitä näitä, ja Molnar paljastuu työmyyräksi kiertueen ja Kinkyn viimeisimpien julkaisujen takana. Uusin levy ”The Loneliest Man I Ever Met” on pitkälti Molnarin ideoima. ”Eräänlainen American Recordings, mutta Kinkylle räätälöity”, hän sanoo, ja nyökkään hyväksyvästi.
Paukkuja tulee ja menee ja keskustelu polveilee. Nylund johdattaa Cirottin Michael Jackson -teemaisen yksikätisen rosvon ääreen ja häipyy vessaan. Pian paikalle pamahtaa hieman levottoman oloinen Kinky. ”Kuinka menee? Oletko voitolla?” kysymme yhteen ääneen Molnarin kanssa. ”Päin helvettiä, en todellakaan… Painutaan helvettiin täältä”, virkkoo Kinky.
Kierrämme pylvään toiselle puolelle jossa hölmistynyt Cirotti tuijottaa Jacksonin timantein koristeltua, nivusia puristavaa käsinettä.
”Kaikki meni?” kysyy Kinky.
”Ei todellakaan!”, vastaa hämmentynyt Cirottia ja näyttää meille koneen tulostamaa voittolippua. Siinä lukee ”183,50 €”. Tuijotamme vuoroin sitä ja Cirottia hämmästyneinä, mutta ei yhtä hämmentyneinä kuin Cirrotti itse.
”No niin”, murahtaa Kinky kärsimättömästi, selvästi Cirrottin voittosaumasta harmistuneena, ja johtaa joukot ulos. ”Napataan jotain haukattavaa, kuolen nälkään”, sanoo Kinky. ”Joku noista trailereista tuolla ulkona, kai niistä saa jotain syötävää”, hän lisää.
”Tavallaan”, vastaan, mutta Kinky ei kuule. Tai pikemminkin kuuntele.
(Snägärinhimon ymmärtää, onhan miehen nimi FRIED-man, huomaan pyöräyttäväni päässäni. Kinkku Fried-man. Takkia päälle repiessä naurattaa kontrolloimattomasti.)
Ulos päästyämme saamme huomata että ”trailerit” ovat tiessään, ja jäljellä on ainoastaan legendaarinen Pystygrilli.
Yritän kuvailla lihapiirakkaa ja makkaraperunoita ulkomaanvieraille, mutta kun sana ”hampurilainen” mainitaan, on Kinky jo ylittämässä katua, vaikka yritän selittää ettei tuote vastaa kenties juuri sitä mitä Friedman termillä ymmärtää.
”No niin, juustopurilaiset kaikille!” huutaa Kinky innostuneena, vaikka yritämme Nylundin kanssa kieltäytyä (Nylund onnistuu lopulta, itse vaihdan lennosta lihikseen.)
Tilauksen tehtyään Kinky tutustuu kojun muuhun tarjontaan. Lihapullaperunat aiheuttavat hämmenystä.
”Leah a-pullah Beer-U-nut?”, Kinky tavaa. ”Mitä nämä ovat?”, hän kysyy kiinnostuneena.
Selitän Kinkylle lihapullan olemuksen. Termi ”swedish meatball” saa aikaan ahaa-elämyksen.
Juustopurilaiset saapuvat. Kinky katsoo grillissä litistettyä sämpylää ja neuvostoliittolaisen näköistä annosta kuin tutkimusmatkailija, ojentaa purilaiset bändilleen ja haukkaa omaansa.
”Onko hyvää?”, kysyn.
”Interesting”, vastaa ei-niin-vaikuttuneen näköinen Kinky, viikset majoneesissa.
Ruokailu tasaa sekavan hybriksen, ja pian Kinky jo signeeraa aiemmin ostamiani levyjä. Ilmiselvästi elinvoimansa takaisin saanut Kinky antaa katseen kiertää seurueessa, ja hihkaisee innostuneen kuin pikkupoika:
”Tiedättekö, muutin mieleni… Mennään takaisin!”
Naurun laannuttua vetoamme seuraavan päivän velvollisuuksiin (bändillä on välipäivä, joka selittää ja oikeuttaa maanisen yökyöpelöinnin), kiitämme kaikesta, vaihdamme yhteystietoja ja katoamme yöhön.
Kova ukko, kaikilla mahdollisilla mittareilla.