Kalle Ahola on ehtinyt Don Huonojen hajoamisen jälkeen julkaista jo neljä sooloalbumia. Yksikään näistä ei ole yltänyt edesmenneen emobändin suosioon. Donkkarit oli tietenkin enemmän kuin osiensa summa, mutta Ahola on edelleenkin taitava muusikko, jonka sävelkynä ei tunnu tylsyneen. Tavastialla kuultiin miehen uusi Pääkallolipun alla -levy kokonaisuudessaan läpi.
Teksti: Feniks Willamo, kuva: EMI
Kalle Ahola & Pääkallolipun alla
Tavastia, Helsinki
Pe 13.5.
Kalle Aholan uusi levy nojaa rentturunoilija Arto Mellerin tuotoksiin. Alkuasetelmat olivat mielenkiintoiset, sillä aiemmilla levyillään Ahola on vastannut itse sanoituksista. Kun runoja aletaan kääntää rockiksi, voidaan mennä pahasti metsään. Esimerkiksi monet Kauko Röyhkän ja Maritta Kuulan tähdittämän 500 kg lihaa -yhtyeen kappaleet sujahtavat sujuvasti ohi jättäen kuuljan hämmennyksen valtaan (mikä epäilemättä lienee tarkoituskin).
Ahola on välttänyt tämän sudenkuopan. Pääkallolipun alla -albumille ovat valikoituneet juuri ne runot, jotka taipuvat luonnollisesti bändiversioksi.
Levynjulkaisukeikka eteni kronologisesti uuden levyn kappalejärjestyksen mukaan. Yksitoista kappaletta osoittautui juuri sopivaksi mitaksi Aholan ja yhtyeen esiintymiselle. Harvapa jaksaa seurata keskittyneesti pidempää keikkaa muulta kuin ehkä lempiyhtyeeltään – jos edes tältä. Ahola oli läpi esiintymisenä hyvin läsnä ja viljeli nokkeluuksia hyväntuulisissa välispiikseissään. Istualtaan esiintyneen miehen tulkinta tuo aina Don Huonot mieleen, sille ei voi mitään. Mutta eipä tuo haittaakaan.
Pääkallolipun alla -kokonaisuuden avausraita Puukkobulevardi edusti keikalla uuden levyn ehdotonta parhaimmistoa. Runon henki onnistuttiin vangitsemaan täydellisesti ja myös sovitus sanalla sanoen toimi. Etenkin Pariisin pikkukadut mieleen tuova haitari ansaitsi pisteet. Varmaan Mellerikin olisi pitänyt tästä. Myös Tuulisella terassilla sekä Romua rakkauden valtatiellä soivat hienosti.
Vaikka Ahola onkin tehnyt loistavaa työtä sävellysten ja sovitusten suhteen, kuuluu myös taustayhtyeelle suuri kiitos. Suomen eturivin muusikoita sisältänyt ryhmä soitti saumattomasti yhteen ja loi Aholalle puitteet, jossa hän pystyi keskittymään tulkitsemiseen. Kitaran varessa heilunut Marzi Nyman todisti jälleen olevansa yksi Suomen parhaista kitaristeista, ja ainakin hän on monipuolisin. Kitaran rujo runous -biisin hän otti täysin ja kirjaimellisesti nimiinsä. Miehen Stratocaster näytti ison miehen kourissa lähinnä tikkarilta.
Pääkallolipun alla -levyä ja sen tiimoilta tehtäviä keikkoja voidaan pitää jonkin sortin kulttuuritekoina. Arto Melleri oli hieno runoilija ja on tärkeää, että hänen taidettaan ja muistoaan vaalitaan. Hienoa on sekin, että projektin otti toteutettavakseen niinkin taitava muusikko kuin Kalle Ahola, joka varmisti, ettei toteutus jäänyt puolivillaiseksi. Jonkun mielestä tämä voi olla haudanryöstöä, minusta tämä on perinteen jatkamista.
Entä mitä mieltä Nalle Österman oli itse levystä? Lue Rumbassa 7/11 julkaistu arvio tästä.