Vaihteeksi livebändin kanssa kiertävä brittimuusikko Bonobo esiintyi sunnuntaina Helsingissä ja vakuutti keikalla olleen Susanne Salmen.
Teksti: Susanne Salmi, kuva: Bonobo
Bonobo
Tavastia, Helsinki
16.2.2014
Hitaimmat jäivät rannalle ruikuttamaan, kun Bonobo myi Tavastian-keikkansa silmänräpäyksessä loppuun. Brittiläistä tuottaja-dj:tä fiilistelee moni, mutta fanikunnan rakenne ei ole käynyt selväksi. Ketkä ovat löytäneet tiensä Bonobon eli Simon Greenin lämpimään syleilyyn?
Tavastialla joka toisella osanottajalla on pitkät rastat ja väkevä kannabiksen aromi leijuu ilmassa. Mutta mahtuu joukkoon toki muitakin: vaaleanpunaisiin pukeutunut tyttöporukka juo siideriä pillillä, ja kymmenet pariskunnat kuhertelevat.
Illan esitys on yleisöäkin monenkirjavampi. Viisihenkinen livekokoonpano seilaa tunnetilasta toiseen häkellyttävää vauhtia. Taustakankaille heijastettavissa visuaaleissa nähdään vuoroin geometrisen kulmikasta estetiikkaa, vuoroin alkueläimiä.
Bonobon soundi on ennakolta ounastelemaani orgaanisempi. Eläväinen äänimaailma hämmentää ja ihastuttaa: elektrotuottajien keikoilla kuulee harvoin näin luontevaa bändisoitantaa! Kun esiin vielä kaivetaan saksofoni, viimeisetkin toiveet täyttyvät. Puhaltimen ääni lävistää tärykalvot ja potkii jalkoihin liikettä.
Keikan alkupuolella kuultavan Towersin aikana lavalle ilmestyy brittilaulajatar Szjerdene, joka vierailee myös Bonobon tuoreimmalla The North Borders -albumilla. Valtava kaulakoru säihkyy kilpaa neidon karisman kanssa tämän kietoessa yleisöä pikkusormensa ympärille.
Erityisesti Szjerdenen esittämä Stay the Same puhaltaa raikkaan tuulahduksen klubin raskaaksi muuttuneeseen ilmaan. Alkuperäisversiolla laulavan Andreya Trianan veroiseksi tulkitsijaksi naisesta ei ole, mutta hyvää työtä hän tekee.
Juuri kun Avarasta luonnosta lainattuun äänimaailmaan ehtii tottua, Bonobo päättää loikata teollisen vallankumouksen tälle puolen. Yhtye häipyy lavalta, ja visuaalit alkavat näyttää Kraftwerkin taustalta pöllityiltä. Permannolla afrot heiluvat, kun keikka muuttuu reiveiksi Kiaran myötä.
Simon Green pysyttelee lavan takaosassa ja innostuu puhuttelemaan yleisöään vain muutamaan otteeseen. Silti häntä ympäröi myyttinen maailmantähden aura. Bändi koostuu taitavista muusikoista, mutta Green on se ylettömän lahjakas kapellimestari, joka kykenee solmimaan klubimusiikin, soulin, jazzin ja afrikkalaisten rytmien hännät yhteen.
Aivan sataprosenttisesti Green ei valinnoissaan kuitenkaan onnistu. First Firesin aikana Szjerdenen tulkinta alkaa äkkiä ärsyttää. Sinänsä taidokas laulu on ladattu täyteen niin voimakkaita maneereita, että biisin sievä pop-melodia on vaarassa kadota kokonaan. Kappaleen pudottaminen setistä olisi voinut olla viisaampi veto, sillä Grey Reverendin rauhallista laulua tulee kova ikävä.
El Toro venyy pitkäksi fiilistelyksi, jonka aikana kuullaan sekä rumpu- että saksofonisoolo. Varsinkin rummuttelu kestää tarpeettoman kauan ja muuttuu pian tyhjänpäiväiseksi rymistelyksi. Sooloilut kuitenkin avaavat Greenen ajattelua olennaisella tavalla: Bonobon keikan tulee olla polveileva sinfonia, jonka aikana yleisölle tarjotaan tusinaa eri porkkanaa.
Vähempikin riittäisi. Illan kohokohdaksi muodostuu liki täydellisesti nimetty We Could Forever. Se todistaa Bonobon osaavan yhdistää poikkihuilun syntetisaattoreihin, klubikeikan zeniin ja henkistymisen armottomiin bileisiin.