Ville Leinosen Syksy ’11 -konserttikiertueen pysähdyspaikkana oli Turussa Klubin intiimi ILTA-puoli. Ilta oli lastattu hipstereillä, umpikujilla ja muilla omituisuuksilla.
Teksti ja kuvat: Virve Nyyssönen
Ville Leinonen
Klubi, Turku
15.9.2011
Jätän sateenvarjoni ja takkini valuttamaan vettä lähes tyhjän narikan lattialle. Varaamme avecini kanssa pyöreän pöydän lavan läheisyydestä. Meidän lisäksi paikalla on vain kolme muuta asiakasta. Eipä ainakaan ole jonoa tiskillä.
Salissa on pimeää, eikä kellon viisareita erota. Kännykkä kertoo, että Ville Leinonen on enemmän kuin akateemisen vartin myöhässä. Yleisöstäkin suurin osa hiipii huudeille vasta kymmenen jälkeen.
Lavalle saapuu habitukseltaan tummempi hahmo, kuin kuvista olisi voinut etukäteen päätellä. Useita musiikillisia tyylilajeja uransa aikana läpikäynyt Ville on pukeutunut kuin tangokuningas. Musta kauluspaita, suorat housut ja lakerikengät. Onkohan Ville muuntautumassa pikkuhiljaa peräti notkealanteiseksi latinoksi?
Keikka alkaa. Ihmiset siirtyvät seisoskelemaan lavan edustalle. Toiset taas siirtävät tuolinsa lavan läheisyyteen kuin kamarikonsertissa ikään. Kuinka kulturellia!
Kamarikonsertista poiketen yleisön keski-ikä lienee enemmänkin 25 kuin 55 vuoden paikkeilla. Tädit kukkahatuissaan puuttuvat. Pukeutumiskoodi noudattelee rentoa hipsterilinjaa. Bongaan useita pipo takaraivolla, paksusankaiset silmälasit ja tennarit -yhdistelmiä, lukuisia manbageja ja paljon kirpparikuteita.
Lavalle nousee Villen lisäksi rumpuja ja kosketinsoitinta operoiva Janne Lastumäki. Esiintyjät vaihtavat instrumentista toiseen niin vauhdikkaasti, että tuntuu kuin paikalla olisi suurempikin bändi. Tai jopa kokonainen kamariorkesteri.
Tunnelmallisen, hipsuttelevan hitaan avausbiisin jälkeen Ville poistuu syntikkansa takaa, nostaa kaulukset ylös ja tarttuu kitaraan.
Hieno Kodak-moment. Juttelen avecini kanssa siitä, mistä suunnasta saisi parhaan kuvakulman. Yllättäen joku pipo-paksusankais-silmälasipää kääntyy puoleeni ja toteaa: ”keikka jatkuu vielä”. Turkulaisten ystävällisyys jaksaa aina yllättää positiivisesti Turussa asuvan epäturkulaisen. ”Wau! Onpas ystävällistä, kiitos vaan ilmoituksesta!”, totean tyytyväisenä. Vaarana olisikin voinut olla, että olisin epähuomiossa saattanut poistua jo kolmannen biisin jälkeen.
Ville ei paljoa välipsiikkaile. Kertoo kuitenkin, että seuraavaksi kuullaan ote hänen uusimmalta Auringonsäde/Pommisuoja albumiltaan. Kappale on Ensimmäistä kertaa -duetto Paula Vesalan kanssa. ”Paulakin on täällä paikalla tänään!”, Ville hehkuttaa. Oh! Yleisö hymyilee ja huokaa hiljaa. Niin hiljaa, että voisi kuulla plektran tipahtavan. Ville nostaa teatraalisesti mustan kankaan epämääräisen möykyn päältä, ja voilá, Mini-Paula on valmiina duettoon.
Pyöreän pöytämme ääreen istahtanut, hilpeyteen asti humaltunut pariskunta kysyy Suudelmitar-biisin nimeä. Tykkäävät kuulemma kovasti siitä ja Tähtitytöstä. Niin minäkin.
Kuulen vierestäni epämääräistä pulinaa. Kun en reagoi siihen mitenkään, tunnen kuinka jonkun käsi tarttuu käteeni ja ravistelee sitä. Pipopäähän siinä.
”Hei, voisitteko mitenkään olla vähän hiljempaa. Tai siirtyä jonnekin kauemmas istumaan.” Niin, kirkkokuoro sentään, eihän klubikeikoilla saa puhua! Tai herranjestas, peräti pitää hauskaa! Mikä pyhäinhäväistys! Parempi vaan istua hiljaa, liian kireä pipo päässä ja persaus tiiviisti penkissä.
Pipopään tyttöystävä osaa hipstereiden käyttäytymisnormiston minua paremmin. Hän on kiltisti hiljaa ja hymyilee. Opin, että Ville Leinosen tosifani osoittaa suosionsa vain hillitysti hymyilemällä.
”Konserttien ohjelmisto koostuu Leinos-klassikoista aina Raastinlauluista (1997) Suudelmittareen (2004) sekä Valumon kautta tähän päivään ja jopa tulevaisuuteen”, Villen tietokonesivuilla luvataan. Ja lupaus epäilemättä pidetään.
Keikan loppumetreillä meno muuttuu varsin omituiseksi. Hyvin kokeelliseksi. Kontrasti esimerkiksi keikan lapsenomaiseen, yleisöä (hipsterimäisen hillitysti) junan lailla liikuttaneeseen Sinisellä junalla -biisiin on huikea. Ehkäpä Villen tulevaisuuden visio vain on vähän hämärä. Tässä kohtaa Pipopäänkin intensiivinen lavalle tuijottaminen vaihtuu intensiiviseksi iPhonen tuijottamiseksi. Encorena kuullaan toivebiisi. Sen soinnut saavat omituisuuden möröt katoamaan savuna ilmaan. Hymy nousee jälleen hipstereidenkin huulille.