Jami Järvinen vieraili vuoden puhutuimmassa musiikkitapahtumassa. Keikan päätteeksi kriitikko havahtui ajattelemaan, että Disneyn kannattaisi ostaa Cheek kiireen vilkkaa.
Teksti: Jami Järvinen, kuvat: Jari Lam
Cheek
Olympiastadion, Helsinki
23.8.2014
Kippaan Johnnie Walker Red Labelin kitusiin. Neljä senttiä bulkkiviskiä, seitsemänsataa senttiä nopeasti hupenevaa eurovaluuttaa. Vissi humaus. Vantaalais-lahtelainen Jare Tiihonen, alias Cheek, aloittaa kohta ensimmäisen loppuunmyydyn stadionkeikkansa. Se jälkimmäinen oli eilen.
Ajan rakenne on muuttunut.
Stadionille virtaa kansaa, minä virtaan heidän mukanaan. Baaritiskin jonoista ei olisi osannut päätellä, miten pienikokoista väkeä keikalle on tulossa. Neljästäkymmenestätuhannesta lippunsa maksaneesta kuluttajasta huomattavan useat ovat rutkasti alaikäisiä. Pienimmät ovat raahanneet paikalle myös vanhempansa.
Savukoneet tuprauttelevat varovaisia haikuja. Yleisö reagoi päästämällä äänentapaisia. Keikan alku on käsillä. Katse hakee turhaan Cheekiä. Esiintymislavalla voisi kävellä vaikka tusina Jarea eikä mitään erottaisi. Lava on liian sekava.
Cheekin tuotantotiimi on halunnut ja saanut isompaa ja enemmän. Stage on niin kookas kuin insinööri vain uskaltaa pystyttää. Ristikkopalkeista on koottu suorakulmainen särmiö, johon on kiinnitetty jokainen Warner Music Liven kellarista löydetty lamppu, savukone, kaasuhana ja ilotulite. Sitten sähköt päälle ja katsotaan, räjähtääkö se.
Konsertti starttaa lehtileikkeillä, Seiskan juoruilla, joita näytetään taustakankaalla. Cheek-kohuotsikot viuhuvat silmien editse. Ehkä Tiihonen on viimeinkin uransa huipulla sallinut itselleen pienen annoksen itseironiaa.
Sokka irti! Cheek ilmestyy lavalle ja käy viipeettä tulkitsemaan parin vuoden takaista jättihittiään. Yleisö ei ole aivan mukana, alku tulee liian nopeasti. Tai sitten aika ja yhden kesän taukoamaton voimasoitto ovat kuluttaneet biisin puhki.
”Tää on se Original Stadion Keikka”, Cheek spiikkaa biisin perään. Hän pudottaa jokaisen sanan Isoin Alkukirjaimin. Me lauantai-ihmiset olemme Original Stadion Yleisö. Taputamme itsellemme.
Konsertilla on eräänlainen teema. Sisääntuloportilla yleisölle on jaettu ”ruokalista”, koska miksi helvetissä ei. Pahvissa chef Tiihonen kertoo tarjoavansa kansalle alkukeitoksi JVG:n ja syöttävänsä sen jälkeen katsomolle kolmen kattauksen aterian: Juhlia ja ystävyyttä, Valoa ja varjoja sekä Intohimoa ja asennetta. Aivan kuin kyseessä olisi eroottinen rouvainlukemisto eikä räppikeikka.
Diandra saapuu Cheekin seuraksi edustamaan ensimmäistä ruokalajia. Biisi on Fiiliksissä. Diandra on fiiliksissä, Cheek on fiiliksissä, lähimmät katsojat ovat fiiliksissä. Loput yrittävät tihrustaa, olisiko valojen, taustagrafiikoiden, tulien ja savujen seassa jotain oikeasti tapahtumassa.
Illan ensimmäinen isompi jytky seuraa Diandraa. Yleisö menettää tajuntansa, sillä tuossa on Elastinen! Ela! Mies joka antoi jogurtille kasvot! Viihdetaiteilijan lavasäteily peittää Taka-Töölön kirkkaudellaan. Siellä hän on vilauttelemassa innostunutta pääkallohymyään. Heillä on samanlaiset valkoiset puvut, Cheekillä ja Elalla. Profeetat-biisi on Kuka muu muka -levyltä. Kappale kertoo siitä, että muut ovat kateellisia mutta mitäs me jäbät.
Viimeinkin esitys ja yleisö alkavat olla samassa tahdissa. Cheek selittää, miten tärkeää hiphopissa on ”oma jengi”. Sanoja alleviivaamaan estradille kipittää Elastisen ja Cheekin kansansuosion houkuttelemana joukko muita Rähinä Recordsin nykyisiä ja entisiä artisteja. Illi, Redrama, Uniikki. Räppärit esittävät Jos mä oisin sä -kappaleen. Reipashenkistä fiittausketjua seuratessa tajuaa liiankin hyvin, miksi juuri Cheek on lyönyt läpi. Suomen hiphop-skenessä ei ole mitenkään ylivoimainen saavutus erottua edukseen.
Cheek vakavoituu hetkeksi keskellä nostalgiatrippiään. Helsingin Sanomain arvostelija käyttäisi tässä kai verbiä ”herkistyy”. Hän muistelee vuotta 2008. Se oli tiettävästi aivan erityinen kesä. Jos ei muuten, niin Liekeissä-hitti kirjoitettiin silloin. Biisi on vaikuttava todistuskappale Cheekin työmetodeista. Faneille se on maailman tanssittavin läpimurtohitti ja ynseämmin Tiihoseen suhtautuville oppikirjaesimerkki siitä, miten mokoma kokoomusräppäri riistää toisilta näiden töiden hedelmät.
Yhtä kaikki kappale on nyt tässä ja esitetään ihastuneelle yleisölle. Liekkianimaatiot pääsevät loimottamaan.
Lisää ”ystäviä” kirmaa lavalle. Sanni ja VilleGalle käyvät joikaamaan Cheekin loppukesän hittiä. Slangipuristit ovat käyttäneet rutkasti aikaa ja energiaa ilkkuakseen fleksata-verbin alkuperäismerkityksestä, vaikka oikeasti heidän olisi pitänyt keskittyä murehtimaan, miten Flexaa on jopa Cheek-standardeilla mitattuna teennäinen räpellys. Jos Sannin sokeroitu vauvaääni ei toimi studiossa, niin vielä vähemmän Olympiastadionilla. Parikymppinen laulajatar on silminnähden hukassa lavalla, jota VilleGalle ja Cheek juuri ottavat rehvakkaasti haltuun.
Kappaleiden välissä alkaa miesjoukko jossain stadionin nurkassa hoilata White Stripesin Seven Nation Armya. Hetken päästä laulu leviää koko katsomoon. Spontaanin välinumeron spontaaniutta leikkaa hiukan tieto siitä, että täsmälleen samanlainen hoilotustuokio oli perjantaisessa konsertissa. Cheek myhäilee lavalla tuttua jakoavainhymyään ja kehottaa bändiä tarttumaan teemaan. Näin tapahtuu. Parin tahdin jälkeen siirrytään ilman mitään aasinsiltaa Tuhlaajapoika-biisiin. Cheek kiittelee Markku ”Tasis” Wettenrantaa, joka mahdollisesti käväisi lavalla.
Cheekin tuplaajat, TS ja Brädi, saavat oman minuuttinsa parrasvaloissa paahtamalla pikakelauksella läpi pienen 1980-lukulaisiin pop-hitteihin perustuvan biisipotpurin. Tämän jälkeen ruokalistalla edetään toiseen kattaukseen. Se alkaa tuuballa.
Torvisoittokunta tuuttailee svengaavasti kuin neworleansilainen hautajaissaatto. Cheek on vaihtanut vaatteita. Hän alkaa mumista mikrofoniin tutunkuuloista sanaryöppyä, mutta vasta Jukka Pojan sännätessä esiintymislavalle kappale saa hahmon. Jossu, helkkari! Parin vuoden takainen kesäkumibiisi toimii aivan uudella sykkeellä. Torvet tekevät ihmeitä.
Kakkososiossa johtolankana on Nelosen Vain elämää -tv-sarja, joka sinetöi Jare Tiihosen kohtalon Suomen uutena Dannyna. Tai kuten Cheek sanoo: ”Valoa ja varjoja kertoo nuoren pojan matkasta tähän päivään.”
Estradille kipuaa hämmentävien spiikkien saattelemana suomalaisen iskelmän lumikuningatar Katri Helena. Stadion osoittaa seisten suosiota. Seuraan häkeltyneenä screeniltä, miten Katri Helena vaikuttaa suorastaan liikuttuneelta. Kerta se on ensimmäinenkin.
Puhelinlangat laulavat, vaan esiintyjät eivät. Joko kappale on jäänyt harjoittelematta tai muusikot ovat liikutuksensa pauloissa, mutta työnjakoa ei ole onnistuttu sopimaan. Yleisössä tuhannet kännykät kimaltelevat tulikärpäsinä, kun Cheek ja Katri Helena yrittävät vinkata toisilleen, että nyt sopisi tarttua tähän kertosäkeeseen.
Tunnelma sakenee. Lavalle roudataan lisää instrumentteja. Jousisektio ryhtyy sahaamaan sellojaan, saksofoni nousee jostain huulille. Illan suurin tähti on syttynyt. Hän on Yasmine Yamajako, joka kietaisee koko stadionin sensuelliin viettelykseensä. Hän ei ujostele jättiyleisöä. Antava esiintymisasu on linjassa rohkean esiintymisen kanssa.
Harmi vain, että Yamajako ei ole illan sooloartisti. Syypää sun hymyyn menee hyvin, mutta Kato mitä sä teit kuulostaa karmealta. Ressu Redfordin kappaleesta on Cheekin hampaissa väännetty alkuperäistäkin tympeämpi moraalisaarna. Että älkää vain erehtykö ennen papin aamenta suukottelemaan, nuoret, tai näkki teidät vie. Yamajakon laulu taantuu alun soul-loistokkuudesta kaavamaiseksi rallatukseksi. Twitterissä arvellaan jälkimmäisen kappaleen lauluosuuksien tulleen nauhalta.
Paremmassa maailmassa Yamajakolle olisi sävelletty tukku omia biisejä ja jätetty Cheek suosiolla tuottajan rooliin.
Show etenee ilman kummempaa käsikirjoitusta. Vain elämää -kollega Jonne Aaron kipaisee catwalkilla nojailemassa mikrofoniin. Yleisö itkee raivokkaasti. Anna mä meen esitetään hyvällä ryminällä, mutta hiukan väkinäisesti. Odotimme enemmän tunnetta. Missä on se mies, joka nielaisi vihreän tulipallon?
Ohituskaistan jälkeen konsertin kliimaksi alkaa syvetä. Liekit syttyvät catwalkilla sitä mukaa kuin Cheek astelee mietteliäänä. Hän on hyvin vakava. Lavalle kohoaa ensin tähtitaivas, sitten Samuli Edelmann. Jos Jare näytti totiselta. niin Samulipa vasta totinen on. Parempi mies revitään otsasuonet paloletkuina pullottaen. Yleisöä pakkoliikutetaan.
Ilmeisesti Jaresta tuli sitten parempi mies, koska eteemme marssitetaan liuta cheerleadereita ja paraatirumpaleita, jotka ovat lainassa Varusmiessoittokunnalta. Cheek on pukeutunut kokomustaan asuun. Kolmas ruokalaji, Intohimoa ja asennetta, on katettu. Se alkaa Jippikayjei-hitillä. Koko konsertin aikana juuri nyt lavan kaoottisuus häiritsee eniten. Jos yleisölle aiotaan näyttää jokin ihan oikeasti valmisteltu show, sitä ei saisi peittää valo- ja grafiikkamössöön.
Intohimo ei ole Cheekin ydinosaamista, mutta asenne sitäkin enemmän. Ne tekee -kappaleessa Jare toistaa Suomen kansalle Matilta ja Tepolta tutun työeetoksen. Mä joka päivä töitä teen ja näitä polkuja tallaan mä viimeiseen asti. Cheek vaatii myös yleisöä ottamaan osaa esitykseen. Hän käynnistää katsomossa aallon. Laine liplattaa stadionin ympäri vaatimattomasti. Näin helpolla ei päästä. Toinen aalto on onneksi rohkeampi.
Sade yltyy.
Cheek pitää puheenvuoron. Hän aivan oikein kiittää Vain elämää -ohjelmaa viimeaikaisesta menestyksestään. Nyt olisi tuhannen taalan paikka tempaista iloinen duetto jälleen yhden formaattikaverin kanssa, mutta Kaija Koo ei ole paikalla. Tinakenkätyttö jää Cheekin yksityistulkintana torsoksi.
Keikka alkaa olla loppusuoralla, kun Cheek yllättää. Tiihonen on kyennyt pitämään melkein kaikki siviilielämänsä aspektit pois julkisuudesta, myös isän äkillisen kuoleman herättämät tunteet. Kovaan Cheek-kuoreen ei ole tullut särön säröä keskellä kaikkien aikojen suurinta mediahuomiota. Mutta nyt jostain naamion takaa pilkistää väsynyt Jare Tiihonen, joka myöntää olleensa huonossa hapessa. Hän kuvaa Niille joil on paha olla -kappalettaan ”aallonpohjabiisiksi”.
Tulkinta viiltää sydäntä. Ei ihme, ettei tätä kappaletta aivan joka keikalla soiteta. Mutta elokuiseen sateeseen se sopii. Onneksi tausta-animaatio on putoilevine lehtineen, sinisine hevosineen ja kaikennielevine suineen siinä määrin korni, ettei loppukonsertti aivan itkun pidättelyksi mene.
Onko Cheek itkenyt? Emme voi tietää, sillä hän on kaatosateen uittama. Juuri tällaisena hän on tarpeeksi suuri täyttämään stadionin. Hän seisoo kuin kapteeni myrskyssä, kuin Tuntemattoman sotilaan Lehto, Rahikainen ja Määttä. Hänen ilmeensä on saatanan kireä. Julkeassa nöyryydessään Cheek ei vain uhmaa luonnonvoimia, vaan kiittää niitä ennen kuin vetäisee toiseksi viimeisen kappaleen. Äärirajoille – se biisi tiesi paikkansa.
Jännite alkaa hiipua. Cheek kiittelee koko tiiminsä nimeltä mainiten, kun viimeisinkin Vain elämää -kollegoista tuodaan esiintymään. Mitä tänne jää saa tulkitsijakseen itsensä Erinin. Veto on onnistunut. Salamat lyövät halki taivaan, ukkonen jyrähtelee. Cheek kumartaa ja katoaa maan poveen.
Koko konsertin ajan Cheek on ollut ohjaksissa. Kun yleisön on pitänyt valaista yötä kännyköillään tai heiluttaa käsiään, Cheek on pyytänyt yleisöä tekemään niin. Kun bändin on pitänyt improvisoida, Cheek on määrännyt bändin improvisoimaan. Siksi ei ole mikään tavaton ällistyksen aihe, ettei Cheek luota yleisön kykyyn vaatia encorea, vaan on järjestänyt asian etukäteen.
Korkealla lavasteiden päällä keskellä salamoivaa takatöölöläistä aukiota istuu nahkahihnoin vyötetty paidaton Jussi 69.
I love rock’n’roll. Selittämätön Joan Jett -covertuokio muuttuu ensimmäiseksi encoreksi. Kuka muu muka pärähtää ilmoille. Savukoneet pumppaavat utua laakerit punaisina. Lavalle talutetaan laulukuoro ja Sami Saari.
Sami Saari?
Äskettäin rakastelleen maaoravan näköinen iskelmälaulaja imeytyy Cheekin kylkeen. Kyyneleet. Tietenkin. Kuoro hymisee, Cheek räpäyttää ja Sami Saari lurauttaa kertosäkeet. Screenillä vilautetaan yleisön keskellä valtoimenaan itkevää nuorta naista. Kyllä minäkin itkisin, jos keikka päättyisi Sami Saareen.
Onneksi vielä on iltaa ja huvilupaa jäljellä. Cheek pitää taas yhden tunteikkaan puheenvuoron. Hän näyttää lähes kärsivältä. Viimeinen biisi. Timantit on ikuisia. Koko katsomo nousee seisomaan. Nyt itketään enemmän kuin kaikissa Vain elämää -jaksoissa koskaan. Biisihän on sanalla sanoen joutava, mutta ei sillä väliä.
Kappale tosin keskeytyy heti alkuunsa. Cheek haluaa vielä koota kaikki johonkin oudosti muotoiltuun selfieen. Oletettavasti onnistuneesti räpsäistyn foton jälkeen kappale startataan alusta uudestaan. Se hoilataan läpi mitenkuten.
Kello on paljon ja yleisö rupeaa valumaan ulos stadionilta. Cheek lausuu viimeiset sanat, joissa hän toteaa ”erään aikakauden” tulleen nyt päätökseensä. Mitään paljastuksia ei tule. Jare ei kerro keskittyvänsä heraldiikkaan, suunnittelevansa omaa deodorantti- tai vaatemerkkiä saati avaudu seurustelukuvioistaan. Ei ole salarakkaita tai salavauvoja. Hän vain sopertaa ääni särkyen viimeiset kiitokset. Gladiaattori-elokuvan teema hyrähtää soimaan nauhalta.
Jään ihmettelemään Cheekin menestyksen salaisuutta, kunnes huomaan jälleen kerran kaikkialla katsomossa isiensä ja äitiensä välissä ilotulitusta ihmettelevät kymmenvuotiaat.
Tajuan yhtäkkiä: Cheek on Suomen Hannah Montana.
Ajatelkaapa. Cheek on turvallinen ihailun kohde. Naapurinpoika, joka ei rällää ja rellestä ainakaan julkisesti, vaan maksaa laskunsa ja avautuu siviiliminästään vain luottotoimittajansa laatimien rakkauskirjeiden välityksellä.
Vaikka Cheekin biisit ovat reipastahtista tamppausta, niiden rankimmatkin teemat ovat pohjimmiltaan moraalisaarnoja. Cheek varoittelee nuorisoa rajun elämän kovasta hinnasta kuin mikäkin entinen linnakundi, joka kiertelee seuroissa kuvailemassa vankilassa kokemaansa uskoontuloa.
Disneyn pitäisi ostaa Cheek ennen kuin Jare Tiihonen tympääntyy puhtoisen hahmonsa esittämiseen ja rupeaa ratsastamaan purkupallolla alasti.
Muokattu 27.8. klo 11:29: Jutussa mainittu Kaartin soittokunta muutettu Varusmiessoittokunnaksi.