Trendeistä riippumattomille festareille on yhä tilausta, todisti vanhan liiton progeen ja tummaan rytmimusiikkiin keskittynyt Keitelejazz

Focus.

Äänekosken perinteikäs Keitelejazz oli esiintyjiensä puolesta yksi historiansa nimekkäimpiä. Menneiden vuosien suuruudet vetivät jälleen paikalle mukavasti väkeä, eikä musiikillisia pettymyksiä juuri kuultu, raportoi Pertti Hakala arviossaan.

Teksti: Pertti Hakala, kuvat: Ankku Ronkanen / Keitelejazz (otsikkokuvassa Focus)

Keitelejazz 2014
Äänekoski
24.–26.7.2014

Torstai 24.7.

Tänä vuonna Keitelejazzin torstai-illan tarjonta painottui kotimaiseen progehtavaan musiikkiin. Illan aloittanut Suomi-progen legenda Wigwam – tai oikeammin Wigwam Revisited – oli odotettu vieras, eikä yhtye tuottanut pettymystä. Kappaleita kuultiin mm. Being– ja Nuclear Nightclub -albumeilta, mutta keikan komein yksittäinen esitys oli Fairyportin avausraitana alun perin kuultu Losing Hold, jossa erityisesti Jukka Gustavson kunnostautui sekä laulusolistina että Hammond-urkujen ääressä.

Wigwam Revisited.
Wigwam Revisited.

Toisen suomalaisen progelegendan, Tasavallan Presidentin, kitaristina tunnettu Jukka Tolonen loi aikanaan myös mittavan soolouran, jonka huippuhetket ajoittuivat 1970-luvulle. Hänen progea, jazzia ja funkia yhdistelevä, edelleen raikkaalta kuulostava musiikkinsa sai loistavan foorumin Kämäräinen Toppola Viinikainen play Tolonen -kokoonpanon esityksessä. Kolmen kitaristin taidot ja tyylitaju vakuuttivat, ja aivan erityinen yllätys oli taustayhtyeen tarkka ja mielikuvituksekas nuori rumpali Ville Pynssi. Tälle projektille soisi jatkoa.

Illan railakkaimman vastaanoton sai viimeisenä esiintynyt Von Hertzen Brothers. Kesän ainoan festivaalikeikkansa Suomessa Keitelejazzilla soittanut yhtye vakuutti: esiintyminen oli varmaotteista ja energistä, musiikki päällekäyvää, raskasta ja koukeroista. Pidennetty versio Kiss a Wishistä viimeistään osoitti, että orastava menestys ulkomailla ei suinkaan ole sattumaa. Maailmanluokan bändi.

Von Hertzen Brothers.
Von Hertzen Brothers.

Perjantai 25.7.

Perjantain hankalasta soittoajasta huolimatta Honey B & T-Bonesin setti oli kelpo keikka, jonka parasta antia oli Esa Kuloniemen mainio sliden soitto. Laulusolisti Aija Puurtisen esiintyminen ja eläytyminen viittaa aineksia olevan myös musiikkiteatterin suuntaan.

Yksi koko festivaalien odotetuimpia yhtyeitä näytti olevan Ten Years After. Alkuperäisjäsenten, kosketinsoittaja Chick Churchillin ja rumpali Ric Leen, rinnalla soittivat basistiveteraani Colin Hodginson ja haastavan paikan edesmenneen Alvin Leen seuraajana ottanut Marcus Bonfanti. Bonfanti toistikin melko uskollisesti ja energisesti Leen kliseet niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvin kootun keikkasetin parhaimmistoa oli hienosti jännitteensä säilyttänyt Love like a Man. Monelle Ten Years After oli festivaalien pääesiintyjä, ja skeptikoillekin vähintään myönteinen yllätys.

Ten Years After.
Ten Years After.

Hollantilainen progebändi Focus turvautui pitkälti samaan reseptiin kuin Ten Years After. Pari alkuperäissoittajaa uusilla miehillä vahvistettuna soitti läpi tunnetuimmat biisinsä. Nokkamies Thjis van Leerin huilun- ja Hammondinsoitto sujui hyvin, sen sijaan liiallinen scat-laulukikkailu jakoi mielipiteitä. Kehnosti keikan loppuun ajoitettu, ylipitkä rumpusoolo laski hieman kattoon noussutta tunnelmaa, mutta kokonaisuutena esitys oli sekä materiaaliltaan että soiton osalta festivaalien vahvimmasta päästä.

Illan pääesiintyjän paikalla esiintynyt Coco Montoya Band esitti rutiininomaista perusbluesiaan sinänsä taitavasti, mutta vailla mitään erityistä ominaispiirrettä. Montoya on toki taitava kitaristi, mutta karisma ei kanna riittävästi nostamaan bändiä keskiverron yläpuolelle. Perjantain myöhäisillan yleisölle soitto kuitenkin näytti maittavan, vaikka keikkaa voidaankin pitää pienoisena pettymyksenä.

Coco Montoya Band.
Coco Montoya Band.

Lauantai 26.7.

Lauantai oli festivaalien varsinainen jazz-ilta. Melko vähälukuiselle yleisölle esiintynyt Jonas Hellborg aloitti illan soolobassokonsertillaan, joka vakuutti miehen taidoista, mutta jäi hieman etäiseksi ja hajanaiseksi. Epäilemättä hämyinen klubi olisi ollut otollisempi ympäristö Hellborgin tuumailevalle ja keskittymistä vaativalle musiikille.

Dalindéo.
Dalindéo.

Dalindèo puolestaan oli oma loistava itsensä. Napakat, vaivattomasti rullaavat kappaleet yhdistelivät jazzia ajoittain vaikkapa ska- ja tangorytmeihin. Yhtyeen solistisesta voimasta kertoo jotain se, että festivaalien aikana kuulluista liiankin lukuisista rumpusooloista parhaan soitti Dalindèossa tuurauskeikalla ollut Thomas Rönnholm. Yhtyeen pomon Valtteri Pöyhösen vilpittömät, Helsingin Kalliota hehkuttavat juonnot kuulostivat lähinnä koomisilta keskellä metsää, järvi-Suomessa.

Tänä vuonna Wigwamin, Ten Years Afterin ja Focuksen ohella myös Soft Machine Legacy esitteli takavuosien kulttibändin uutta kokoonpanoversiota ja nykykuntoa. Hapuilevan alun jälkeen basisti Roy Babbington lähti kuljettamaan yhtyettä vastaansanomattomalla groovella, ja yhtyeen 70-luvun puolivälistä tuttujen teemojen ajattomuus ja vaikuttavuus tuli hienosti esiin kitarsti John Etheridgen ja puhaltaja Theo Travisin unisono- ja soolojaksojen kautta. Ehdottomasti yksi festivaalien kohokohtia.

Soft Machine Legacy.
Soft Machine Legacy.

Lauantain ja koko festivaalien pääesiintyjänä kamerunilainen Richard Bona kvintetteineen esitti mainion sekoituksen jazzia, maailmanmusiikia ja soulia. Rento ja välitön esiintyminen ja loistavat basistinlahjat saivat yleisön vielä kerran riehaantumaan. Loistava päätös hienoille festivaaleille.

Keitelejazz vietti tänä vuonna 30-vuotisjuhliaan. Pitkäikäisyys ja vuosi vuodelta kasvanut yleisömäärä kertovat, että myös tämän kaltaiselle, trendeistä riippumattomalle tilaisuudelle on paikkansa. Mielenkiintoista on seurata mitä esiintyjiä tulevina vuosina tullaan Äänekosken kauniissa maisemassa kuulemaan ja näkemään.

The Richard Bona Quintet.
The Richard Bona Quintet.