Knoxville, Tennessee vaikuttaa ensisilmäyksellä tuppukylältä. Kaunis kaupunki jää vuoriston katveeseen ja sen yleistunnelma on unelias ja väkevästi ”Small Town, USA” -tyyppinen. ”Mistäs saavut, matkaaja?” tiedustelee passivirkailija. ”Suomesta? MIKSI????” Big Ears on ilmeinen syy, mutta hämmennys ei ihan heti vielä hälvene. Epäilen, että virkailija ei ole kokeellisen musiikin suurkuuntelija.
Varsinaiselle festarialueelle Knoxvillen keskustaan saapuessani ajaudun matkalaukkuineni suoraan ja yllättävään vuorovaikutustilanteeseen brittiartisti Alabaster DePlumen kanssa. Mies hallinnoi omaa Confusion Desk -konseptiaan tapahtumassa peruskeikkojensa ohella ja vinkkaa meikäläisen oitis luokseen. ”Hei spirit, mehän nähtiin Le Guess Who? -festivaalilla, eikö vain? Tulepas juttelemaan!”
Tartun kutsuun ja huomaan, että konsepti on mukavan levällään. ”Mitä me teemme oikein täällä? Siis MITÄ? Oikeasti? Kerro minulle”, evästää Alabaster kirjoittaen samalla muistiinpanoja. ”Mitä haluaisit sanoa muille ihmisille? Kirjoitan ylös ja kerron terveisesi keikalla.” No ei kai siinä, jotain asiaa suomalaisesta kansallishäpeästä ja sen kohtaamisesta että on samalla vaikeaa tulla nähdyksi ja olla tulematta huomatuksi, olla ulkopuolinen. ”Hmmm, interesting, interesting… Tell me more…” No mitäs siihen lappuun sitten kirjoitetaan. ”Laita vaikka ’I’m looking at you’”, ehdotan. Näillä mennään.
Big Ears on Ashley Capps -nimisen promoottorin lempilapsi ja elämäntyö. Capps on tehnyt uransa AC Entertainment -yhtiötään pyörittämällä ja ollut taustavoimana valtavalla Bonnaroo-festivaalilla. Vuonna 2009 perustettu Big Ears on rakkaudella toteutettu tapahtuma, jossa musafanius tihkuu jokaisesta saumasta. Tunnelma on välitön, ihmisiä paikalla kaikista maailmankolkista ja yleisön kiinnostus kutakin esitystä kohtaa valtavaa. Esityspaikkoina on pääkadun kulmassa sijaitsevan Pilot Lightin kaltaisia pikkupubeja ja toisaalta upeita teattereita, muutama kirkkokin. Ohjelma on seikkailullisen musiikin ystävälle suorastaan utopistisen laadukas.
Bill Callahan esiintyi Big Earsissa duona kitaristin kanssa ja tiputteli hunajaisella baritonillaan kappaleita enimmäkseen 2020 vuoden Gold Record -albumiltaan. Useat Callahanin monitasoisista biiseistä aukeavat kunnolla vasta livenä, esimerkkinä suorastaan riipaisevan lohdullinen The MacKenzies. Keikan jälkeen yömyöhällä kaksi kaverusta tulee vastaa kadulla ihmisjoukon keskeltä kitaralaukkujaan raahaten. Kas, Billhän se siinä! Kiitos keikasta! ”Thank you for being there”, vastaa kohtelias artisti.
Eräs Big Earsin avainpiirteistä on juuri tämä. Artistit hengailevat festarikansan lomassa ja käyvät toistensa keikalla. Jokaisen välispiikin mukaan juuri tämä on se maailman paras paikka esittää musiikkia livenä ja oikeastaan asia on varsin helppo uskoa.
Low Big Ears -festivaalilla.
Illan päätössetin heittänyt Suomeenkin pian saapuva Low on juuri samalla tavalla upea kuin aina, mutta toisaalta pienet nyanssit nousevat vähäeleisen yhtyeen soitosta esiin keikasta toiseen. Settiä piristi Alan Sparhawkin tarina macheten kanssa hissiin tulleesta henkilöstä, joka oli kuulemma ottanut miekan osaksi asukokonaisuuttaan jouduttuaan ryöstetyksi. Alan oli tokaissut että ”nyt porukka varmaan malttaa jättää sinut rauhaan vai mitä?”, johon miekkahenkilö oli todennut: ”Päinvastoin, et voi edes kuvitella miten paljon ihmiset tulevat vinolemaan nyt.” Takaraivossa alkoi poreilla ajatus Knoxvillen turvallisuudesta ja ainakin Googlen mukaan kyseessä onkin eräs Yhdysvaltojen rikollisimmista paikoista väkilukuun suhteutettuna.
Dos Santos tulee ”Amerikan Lahdesta” (Chicago) ja esittää musiikkia, jonka juuret ovat jossain latin rockin uumenissa, mutta katse tiukasti edessä aukenevassa horisontissa. Tarkkaan seuratulle International Anthem -levymerkille levyttävä bändi osasi herättää horroksestaan toisen festaripäivän iltapäiväyleisön ja on helppo uskoa, että yhtye on kovan luokan livesuosikki kotikaupungissaan. Europpaan asti he eivät ole vielä päässeet, mutta hinku on kuulemma kova.
75 Dollar Bill on laajentunut duosta vaivihkaa isoksi orkesteriksi ja yhtyeen meditatiivisen massiivinen soundi sopi erinomaisesti klo 12 alkaneeseen päiväsettiin. Big Earsissa ei paljoa laiskotella, keikat ja vähintäänkin mielenkiintoisen puheohjelman hommat alkavat jo aamukymmeneltä. Mutta tätä vartenhan täällä ollaan!
75 Dollar Billin Che Chen soitti tapahtumassa keikan myös huippuväkevän oman trionsa kanssa ja myös tässä on ehtaa Big Ears -meininkiä: festivaalilla on ymmärretty, että artistit voivat esiintyä useamminkin kuin kerran, ja usein samoilta tekijöiltä kuullaan monia erilaisia keikkoja. Tämän kategorian multiesiintyjistä keskeisimpiin tänä vuonna kuului pianisti Jason Moran. Kuulin hänen soolopianosettinsä ja se oli suorastaan veret seisauttava. Miten kukaan voi hallita yhden instrumentin noin musikaalisella, aidosti rajoja rikkovalla tavalla! Vielä keikan jälkeenkin vessassa joku vihelteli Moranin juuri esittelemiä melodiakulkuja, jotka eivät kuulosta useinkaan korvamadon poikasilta, mutta piirtyvät jonnekin syvälle.
Jo alussa tavattu Alabaster DePlume on esiintyjä, jonka jokainen keikka tuntuu olevan harkitulla tavalla kaoottinen. Bändi vaihtuu illasta ja paikasta toiseen, mutta biisit kyllä tuntuvat toimivan joka kerta – aina hieman eri lailla.
”Elämä ei ole aina helppoa mutta you are doing very well, very well.” DePlume on omanlaisensa kokonaistaideteos, joka huokuu syvää hyvää koko planeettaa ja sen asukkaita kohtaan. Saksofonistina alunperin tunnettu muusikko laulaa aika paljon uudella Gold-levyllään, ja se kuuluu myös keikalla. Don’t Forget You’re Precious on albumin avainraita ja muodosti ansaitusti myös keikkasetin kiintopisteen. Bändi nousi kappaleessa uudelle tasolle ja soundi suorastaan myrskysi herkän alun jälkeen, juuri kuten artisti yhtyettään valmensi lavalla ennen kappaletta.
Ai niin, olennainen piirre Alabaster DePlumen Big Ears -keikassa oli se, että miehen taustayhtyeenä toimi trumpetisti Jaimie Branchin yhtye Fly or Die. Vahvasti festareilla edustettuna ollut International Anthem julkaisee kumpaakin bändiä, joten yhteys oli äärimmäisen luonteva. Oli helppo kuulla, että Fly or Die on rutinoitunut keikkajyrä, joka pystyy adaptoimaan soittonsa jopa Alabasterin irtonaiseen meininkiin vaivattomasti.
Festarikevään toinen kiinnekohta Rewire esitti DePlumesta jälleen uuden puolen. Tällä kertaa yhtye oli enemmän ”kyhätyn” oloinen, ja mukana olivat Bex Burch (Vula Viel), Dan Nicholls sekä Sarathy Korwar. Lontoo-meininkiä siis.
Koko keikka kuulosti kuin remixiltä aiemmin kuullusta DePlume-livestä soundin ollessa huomattavasti elektronisempi. Oudolla tavalla itse setti oli rakenteeltaan hyvin samankaltainen, jopa välispiikkien ideaa ja ajoitusta myöten, mutta koko homma silti täysin eri. Tällaiseen pystyy vain oikeasti avoimesti tekemisiinsä suhtautuva artisti. Uuden levynsä myötä ympäri maailmaa kaiken aikaa reissaava DePlume tulee varmasti lisäämään tasoja tekemisiinsä, joten olisi mielenkiintoista kuulla tämä sama bändi vaikkapa vuoden päästä.
Muuten Hollannin Haagissa järjestetty Rewire oli väkevää vääntöä lähinnä kokeellisen elektronissävytteisen musiikin parissa. Pianisti-säveltäjä Leo Svirskyn ja Sun Ran materiaalia esittäneen Bitchin Bajas -yhtyeen esitykset jättivät erityisen vahvan jäljen, samoin japanilaisartisti Fuji|||||||||||ta, jonka nimen etymologiakin selvisi vaivihkaa. Nimessä on tulkintani mukaan |-merkkejä yhtä monta kuin hänen itse rakentamassaan minikokoisessa ”kirkkourussa” pillejä. Esitys oli hypnoottinen Fujitan pumpatessa rauhassa ilmaa urkunsa pilleihin.
Festarin ilahduttavimman keikan tarjosi norjalainen Jenny Hval. Hieman yllättäenkin täysin suvereenilta yhtyeineen kuulostanut Hval esitti Rewiressa muuten vähemmän kuultua soundia, melko suoraviivaista taiteellisen laidan indierockia, mutta teki sen mahdollisimman vakuuttavasti ja hyvin suunnitellun visuaalisen konseptin tukemana. Miksi yllätyin? No, en oikeastaan muusta syystä kuin että Hvalin musiikki on jäänyt hieman katveeseen viime vuosina.
Pandemian aiheuttaman keikkatauon jälkimainingeissa (toivottavasti) on hyvä palauttaa mieleen, että näinhän parhaat festarit toimivatkin: muistuttaen että se levyltä löydetty hyvä musiikki onkin oikeastaan lopulta aika pahuksenmoisen loistavaa kun asiaan tarkemmin perehtyy.
Artikkelin kirjoittanut Matti Nives on We Jazzin taiteellinen johtaja. Alabaster DePlume esiintyy kesällä We Jazzin järjestämällä Odysseus-festivaalilla. Nämä seikat olivat tiedossa, kun Rumba tilasi Nivekseltä artikkelin Big Earsista ja Rewirestä DePlume yhdistävänä tekijänä.