Livearvio: Elton John jaksoi viihdyttää kauemmin kuin yleisö jaksoi katsoa

Jana Blomqvist

Elton John
Hartwall-areena, Helsinki
10.11.2014

En ymmärtänyt Elton Johnin hienoutta silloin, kun hän teki biisin Eminemin kanssa. Silloin olin vielä aivan liian nuori.

Se ymmärrys tuli vuoden 2010 Grammy-gaalaa katsoessa, kun aateloitu musiikkilegenda istui lavalla pianon ääressä vastapäätä Lady Gagaa, jolla myös oli oma piano edessään. Yhdessä soittaen ja laulaen he vetivät uskomattoman dueton Gagan Speechlessistä ja Eltonin Your Songista.

”Wau”, muistan ajatelleeni. Yksi sen hetken lempiartisteistani ja minulle melko tuntematon ”se joka teki ne Leijonankuningas-biisit” -heppu olivat kuin eri aikakausilta olevat, sattumalta kohdanneet kaksoset. Molemmilla oli glitter-silmälasit ja huimat laulu- ja soittotaidot.

Mutta miltä tuntuisi nyt nähdä Elton John – livenä, ilman Grammy-puitteita, ilman Lady Gagaa?

Kuvat: Jana Blomqvist
Kuvat: Jana Blomqvist

Hartwall-areena on vaisu. Ihmiset eivät kiirehdi katsomoon, vaan nauttivat rauahssa makkaraperunoitaan käytävässä. Lämppärin olisi pitänyt aloittaa jo vartti sitten, mutta lava on autio.

Yhtäkkiä kova ääni kajahtaa ilmoille mikrofonista. Pahoitellaan viivästystä, sillä henkilökuntaa oli jäänyt junnaamaan edellisenä kiertuepysäkkinä olleen Venäjän puolelle.

Bright Light Bright Light heittää oikein mukiinmenevän lämmittelykeikan syntikkapainotteisella popillaan. Yleisö on aivan jäässä, mutta aplodeihin sentään taivutaan.

Kello yhdeksän Elton John viimein aloittaa. Sisääntulo ei ole mahtipontisen juhlallinen. Hän ja bändin jäsenet asettuvat kukin paikalleen ja uhmaava, jopa kauhuelokuvaan sopivan kuuloinen intro alkaa.

Soitto jatkuu pitkään Eltonin päästämättä pihahdustakaan, ja jännitys tiivistyy. Kappale paljastuu Funeral for a Friend/Love Lies Bleeding -medleyksi. Ohjelmanumero tunnetaan Goodbye Yellow Brick Road -albumin aloituksena, ja tuon levyn julkaisusta tuli viime vuonna täyteen 40 vuotta.

Sitten sukelletaankin suoraan klassikoihin. Bennie and the Jets saa vieläkin keinumaan, Candle in the Wind herkistymään ja Tiny Dancer on Tiny Dancer, eli aivan ihana. Sen kuuleminen Eltonin laulamana kuuluu elämän bucket list -hetkiin.

Bändistä välittyy tunne, että he vetävät näitä kappaleita ties kuinka monetta kertaa, mutta kyllästyminen ei soitossa kuulu.

Miehet näyttävät olevan samaa ikäluokkaa kuin 67-vuotias Elton, rokkiukkoja aurinkolasit päässään. Vaikka soittaminen on jouhevaa, esiintyminen on vähäeleistä ja väsynyttä muutamia rytmiin taputtamisia ja tamburiinin ilmaan heittelemisiä lukuun ottamatta.

Elton kuitenkin kannattelee show’ta eteenpäin puskevalla energiallaan. Hän ei puhu paljoa, mutta nousee jokaisen kappaleen jälkeen seisomaan kiittääkseen yleisöä ja osoittelemaan sormellaan katsojia rock-tähden elkein. Yleisö taputtaa, mutta laulujen aikana ollaan vieläkin penkkiin jähmettyneitä.

EltonJohn14

Philadelphia Freedom käynnistää vauhdikkaamman vaiheen, jonka aikana kuullaan Rocket Man ja uudempi Hey Ahab, joka on vuonna 2010 Leon Russellin kanssa tehdyltä The Union -albumilta.

Näyttävin veto on I Guess That’s Why They Call It the Blues, jota Elton pitkittää tunteikkaalla sanojen hokemisella ja pianolla taiteilulla. Taustalle heijastuu videokuvaa hänen sormistaan, jotka vilisevät koskettimilla huimaan tahtiin.

Eltonilla on tuttuun tapaan yllään kimalteleva takki ja kirkkaanväriset silmälasit, mutta itse show ei ole kovin visuaalinen. Taustalla pyörivät grafiikat muistuttavat hieman karaokevideoiden mauttomia, hitaasti liikkuvia kuvia: on tulta, sadepisaroita ja leijuvaa kristallikruunua.

Toisaalta tässä vaiheessa miehen uraa vaikuttaisi väkinäiseltä, jos mukana olisi tanssijoita, lavasteita ja asuvaihtoja. Musiikki puhuu puolestaan, ja varsin hyvin puhuukin.

”Ilman seuraavaa kappaletta minulla ei olisi uraa, joka minulla nyt on”, Elton toteaa ennen Your Songia. Ilmassa on selkeä odotuksen tunne, onhan balladi yhä yksi hänen parhaimmistaan.

Harmoniaa rikkoo valppaat järjestyksenvalvojat, jotka käyvät jatkuvasti kieltämässä ihmisiä videokuvaamasta esitystä. Joo, säännöt ovat sääntöjä, mutta niistä olisi voinut esimerkiksi kuuluttaa ennen konsertin alkua. Nyt permannon penkkiriveillä istuvien katsojien kokemus keskeytyy, kun valvoja pujottelee puoliväliin riviä huitomaan, että ”Ei videokuvaa!”

Herkemmän osion päätteeksi Elton avautuu hieman nykyisestä elämästään: hän kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan ja sinut itsensä kanssa. Don’t Let The Sun Go Down on Me lähtee soimaan ja yhtäkkiä katsojia ryntää penkeiltään lavan eteen ottamaan kuvia. Kappale on haikean juhlallinen, ja se voisi sopia keikan viimeiseksi.

Ilmoille kajahtaa kuitenkin vielä The Bitch is Back, jota seuraa I’m Still Standing. ”Täydellistä, tämähän on vielä parempi lopetusbiisi”, mietin itsekseni, sillä kello lähestyy yhtätoista.

Mutta ei. Bileet ovat vasta käynnistyneet, ja nyt yleisökin viimein lämpenee. Elton laulaa Your Sister Can’t Twist, mutta twistaaminen nimenomaan näyttää olevan ainoa liike, jota katsojat osaavat. Tanssimisen lisäksi uskalletaan vielä laulamaankin, kun Elton huudattaa yleisöllä Saturdayta ja viimeiseksi vielä Crocodile Rockin lallatus-osiota.

EltonJohn8

Tunnelma on rentoutunut ja hilpeä, mutta silti yleisöä virtaa tasaiseen tahtiin pois salista kesken viimeisten kappaleiden. Syynsä varmasti kullakin, mutta ei voi olla miettimättä, jospa bileet alkoivat liian myöhään ja väsymys ehti ensin.

Esiintyjä ei kuitenkaan näytä minkäänlaisia uupumuksen merkkejä. Elton on hyvässä vedossa ikäänsä nähden, ja tätä menoa tulemme todennäköisesti näkemään häntä lavoilla vielä muutamaan otteeseen.

Matkalla kotiin ihmettelen, kun metroaseman ovet eivät aukea bussista hypättyäni. Rynkytän ovea, kunnes tajuan, kuinka myöhä jo on. Elton jaksoi viihdyttää meitä viimeisen metrovuoron yli.

”Wau”, ajattelen.

Anna-Maija Lippu