Livearvio: Opethin vanhoja faneja hemmotellut juhlakeikka oli väkevä kokemus

Opeth 25th Anniversary Tour
Kulttuuritalo, Helsinki
6.10.2015

Teksti: Viljami Puustinen

Mitä ajattelet, kun Opeth aikoo soittaa Kulttuuritalolla kokonaisuudessaan vuoden 2005 klassikkolevynsä Ghost Reveriesin? Ilosi kasvaa, kun tajuat, että metallisuuruus heittää vielä setin biisejä, jotka ovat poimintoja vuonna 1990 perustetun yhtyeen 11 albumia kattavalta uralta.

Klassikkometallialbumien livenä soittaminen on käytetty ilmiö. Slayer on kiertänyt Reign in Bloodin tahtiin (onneksi levyn pituus on 29.03). Vuonna 2012 Kalasatamassa kuultiin Metallican esitys mustasta albumistaan. Tämän kesän Tuskassa vanhoja levyjään tulkitsivat uusilla kokoonpanoillaan Amorphis ja Stratovarius.

Lieneekö Opethin tapauksessa Ghost Reveriesin esittäminen managementin keksintö, jolla saada bändi vuoden sisään toistamiseen maailmalle. Soittamalla merkittävä teos livenä saadaan tuvat täyteen fanikantaa. Ainakin Helsingin Kulttuuritalo oli ennakkoon loppuunmyyty, vaikka Opeth kävi niin ikään kesän Tuskassa.

Mitä levykokonaisuuden livesoitto merkitsee bändille? Hyppyä tuntemattomaan. Mukavuusalueen ylittämistä.

Albumi on luotu studiossa. Keikoille siltä pääsee yhtyeelle rakkaimmat tai livenä muka parhaimmin toimivat raidat. Heikoimmat ja vaikeimmat jäävät. Albumikokonaisuuden esittäminen vaatii hylkiölaulujen uutteraa treenaamista ennen kiertuetta.

Kulttuuritalolla Opethin keulahahmo Mikael Åkerfeldt tunnusti, että edellisiltana, kiertueen ensimmäisellä keikalla Tukholman Konserthusetissa, kaikki ensiesityksensä saaneet kappaleet eivät sujuneet.

Helsingissä ”Kummituspäiväunet” toimi. Show räjähti käyntiin luonnollisesti Ghost of Perditionilla. Tulkinnassa oli täysi varmuus, samoin The Baying of the Houndsissa, koska biisit ovat olleet keikkavakioita levyn ilmestymisestä. Toista kertaa Opethin keikalla koskaan kuultiin Beneath the Mire, Hours of Wealth sekä herkkä Isolation Years -päätös. Kaikki kolme soitettiin tunnustellen, varovasti. Keikan komein veto, sekin harvinaisempi, oli silti hypnoottinen Atonement.

Åkerfeldt tukki biisien välit lakonisilla välispiikeillään. Yleisöstä kuuluneen ”Åke” -huudon myötä artisti tokaisi, että ”Yes. My name is Åke. Åkerfeldt”. Lava oli koristeltu albumikannen mukaisesti kynttiläjaloilla, joista maestro tokaisi, että ne on hoidettu Ikeasta.

Opeth-miehistö ei osallistunut standup-viihteeseen. Basisti Martín Méndez, rumpali Martin ”Axe” Axenrot, kitaristi Fredrik Åkesson ja uusi urkuri Joakim Svalberg hoitivat tonttinsa jäyhinä metallityöläisinä.

Keikkapaikkana Kulttuuritalo sopi hienosti Opethin klassista heavyä jalostavaan musiikkiin ja retroimagoon. Kulttuuritalon lavalla ovat esiintyneet yhtyeen esikuvista niin Led Zeppelin, Jethro Tull kuin Camel. Tapahtuma oli konsertti hyvin klassisessa mielessä. Musiikkiteos tulkittiin nuotilleen. Väki istui ja seisoi hievahtamatta.

Albumikokonaisuuden esittämisen ongelma on kuitenkin se, ettei se tuota yllätyksiä, seuraamme suoritusta tuntemastamme paketista. Keikkatunnelma syntyy yllättävien biisivalintojen eli ennalta arvaamattoman setin myötä.

Tätä saimme osittain kokea Opethin toisen setin aikana, vaikka kappaleet olivatkin uran uusimmasta päästä.

Setin avasi Pale Communion -levyn (2014) Eternal Rains Will Come sekä Cusp of Eternity. Läpimurtolevyltä Black Water Park (2001) kuultiin The Leper Affinity. Kauniin Damnationin To Rid the Disease soi heleästi. Heritage-albumin I Feel the Darkia seurasi Pale Communionin Voice of Treason. Setin päätti Deliverancen ärhäkkä Master’s Apprentices. Encorena Opeth vyörytti Watershedin eeppisen The Lotus Eaterin.

Ilta oli raskas, mutta pitkälti antoisa. Opeth on komeaa kuultavaa. Livenäkin.