Tuska Open Air Metal Festival
Suvilahti, Helsinki
Sunnuntai 28.6.2015
Teksti: Viljami Puustinen, kuvat: Mikko Pylkkö
Viimeisen Tuska-päivän avasi Mokoma. Vaikka runsaasti väkeä päälavan eteen kerännyt yhtye rässäsi tutusti, Mokoma on silti aina ilo kokea. Suomiangstista ja masennuksesta ammentavan yhtyeen tekee mahtavaksi se, että osaa hymyillä itselleen. Tuskassa se soi itselleen myös luvan olla hauska: Hei hei heinäkuu -kappaleen väliosa tanssittiin reggaena. Eihän tässä mitään ihmettä ole, ainakin laulaja Marko Annala tiedetään kovaksi Bad Brains -faniksi.
Club Stagen puolilleen vetäneen At the Hollow’n soitinkalusto oli varsin poikkeava. Juho Martikainen soitti jousella kontrabassoa ja laulaja Kalle Koo käsitteli baritonikitaraa. Risto Järvelinin lyömäsoitinten joukossa oli muun muassa öljytynnyri. At the Hollow’n alakuloinen tunnelmamusiikki sopii parhaiten kuunteluun, rauhallisessa tilassa hiljentymiseen. Tuskan pikkusaliin kerääntynyt yleisö osasi onneksi kunnioittaa yhtyeen haurasta tyylilajia.
The Sirens.
Ennen Opethia sivulavalla nähtiin ”tammametallin” superkokoonpano The Sirens. Norjalaiset Liv Kristine ja Kari Rueslåtten jakoivat sopuisasti lavan The Gatheringista tutun Anneke van Giersbergenin kanssa, joka oli selvästi kolmikon äitihahmo. Yhdessä tehtyjen biisien oheen kukin pääsi esittelemään omaa tuotantoaan. Ei ole tietoa oliko vika allekirjoittaneen korvissa, mutta laulajattarien ääni ei soinut ulos riittävän voimakkaana. Valitettavasti myös taustabändi latisti tunnelmaa normicorejunttauksellaan.
Tällä kertaa Opeth ei livenä aiheuttanut pettymystä. Tukholmalaisyhtyeen albumit ovat viime vuosina olleet maailman parhaita metallijulkaisuja, mutta näkemilläni keikoilla Mikael Åkerfeldt on tyytynyt vain örisemään death metalia. Nyt mies lauloi puhtaita vokaaleja kuin langennut enkeli. Tuskassa saatiin nauttia niin ikään Opethin kauniista piirteistä. Vaikka bändi on nykyään matemaattisen taitava, ilmaisussa on silti klassisen heavyn munaa ja melankoliaa.
Stratovarius.
Sankariheavyn perinteistä elävä Stratovarius esitti sivulavalla vuoden 1997 Visions-albuminsa. Albumi soitettiin Tuskassa kokonaisuudessaan, vaikkakin esitysjärjestys poikkesi levyn järjestyksestä. Muun muassa Black Diamond -hitti säästettiin loppuun. Vaikka lavalla ei ollut Visions-levyn muusikoista kuin laulaja Timo Kotipelto ja kosketinsoittaja Jens Johansson, yleisö vaikutti pitävän kuulemastaan. Timo Tolkin kitaristina ja säveltäjänä korvannut Matias Kupiainen on mies paikallaan. Tuntuu, ettei Stratovariuksessa ole tällä hetkellä itsevaltiasta, vaan bändiä johtaa luova demokratia. Kotipelto on keulahahmo ja Kupiainen kitarasankari, mutta basisti Lauri Porra ottaa myös vastuun yleisön viihdyttämisestä.
Alice Cooper.
Festivaalin päätösesiintyjä oli napakymppi. Moni kolme päivää Suvilahden auringossa tarponut olisi varmasti lähtenyt jo Stratojen jälkeen kotiin tai baariin, ellei luvassa olisi ollut verta ja sirkushuveja. 70-luvun päihdesekoiluista selvinnyt ja 90-luvulla raittiuden ja Desmond Childin hiteillä uuden elämän saavuttanut Vincent Furnier määrää yhä. Alice Cooperin show on aina takuukova, pitää sitten hänen vanhahtavasta hard rockistaan tai ei. Eikä tomerasti yleisöä johtanut kauhupappa ollut hetkeäkään falski, vaikka show sisälti kaikki Alice-temput käärmeineen, teloituksineen ja kuolemasta palaamisineen.
Iso syy keikan onnistumiseen oli mahtava bändi. Kolmen kitaristin joukosta erottui uusin kiinnitys, Nita Strauss, supersankarin oloinen tilitustähti suoraan Hollywoodista. Ei vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt Strauss tunnetaan muun muassa pestistään The Iron Maidens -coveryhtyeessä. Vaikka Straussin omin tyyli on sankariheavy, sopi hänen vauhdikas tyylinsä mainiosti Alice Cooperin retropoljentaan. Syksyllä Alice Cooper tulee jälleen Helsinkiin osana Mötley Crüen ”viimeistä kiertuetta”. Mitä ilmeisemmin illan räjäyttävimmästä annista vastaa lämmittelijäksi pestattu Alice Cooper Band.
Alice Cooper Band.
Lue Tuska 2015 -raportin ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.