Livearvio: Suomi–Skotlanti-seura lumoaa – Alasdair Roberts ja Kiila pienimuotoisella Suomen-kiertueella

07.04.2011

Jean Ramsay kävi katsomassa skottimuusikko Alasdair Robertsin keikan. Väkeä oli vähän, mutta musiikin vahvuusaste niin voimallinen, että Ramsay katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa julkisesti artistin hienoudesta. Tampereen, Porin ja Turun väki hoi! Lukekaa tämä, että osaatte suunnata tänään ja parina tulevana päivänä oikeaan osoitteeseen.

Teksti: Jean Ramsay, kuva: Miss Ess / Amoeblog

Skottilaisen folkmusiikin merkittävin nuori nimi Alasdair Roberts on usein haastatteluissa puhunut ystävyydestään suomalaisen Kiila-yhtyeen kanssa. Vuonna 2010 hän kutsui Kiilan vieraakseen lyhyelle Skotlannin-kiertueelle, ja nyt hän on vastavuoroisesti Kiilan kutsumana neljän keikan Suomen-turneella. En neuvoisi jättämään väliin.

Valokuvaaja Juha Reunasen tunnelmallisessa studiossa majapaikkaa pitävä, roots- ja folkmusiikkia esittelevä Livegraphy sai sumuisena maaliskuisena iltana vieraakseen kokeneen Suomen-kävijän, kun Roberts toi viimeisimmän Too Long in This Condition (Drag City) -levynsä laulut yleisön eteen. Paikalla oli niin vanhempia rootsin ystäviä kuin Robertsin levy-yhtiön, maineikkaan chicagolaisen Drag Cityn nimeen vannovia freakfolk-friikkejä.

Robertsin ulosannissa ja lähestymistavassa on paljon samaa kuin liikkeen (jos tätä nyt liikkeeksi voi kutsua) tunnetuimman hahmon Will Oldhamin eli kotoisammin Bonnie “Prince” Billyn idiosynkraattisessa tavassa sekoittaa pakkaa. Vaikka Roberts on ollut jopa lyhyesti samassa yhtyeessä Oldhamin (ja Magnolia Electric Company/Songs:Ohia -miehen Jason Molinan) kanssa, on hän kuitenkin oma itsensä. Eikä vähiten folkmuusikko-isänsä Alan Robertsin kautta imettyjen vaikutteiden ansiosta.

Näin Robertsin ensimmäistä kertaa samojen järjestäjien Potlach-festivaaleilla ravintola Kirjassa vuonna 2005, ja olen siitä asti seurannut miehen tekemisiä tarkkaan. Seitsemän levyn aikana Roberts on kulkenut pitkän matkan skotlantilaisesta perinnemusiikista uusfolkin kautta takaisin skottilaisen folkin pariin.

Siinä missä vuoden 2008 Spoils oli miltei postmodernin psykedeelinen sekoitus vanhaa ja uutta, eräänlainen kuumehoureinen folkmyyttejä vilisevä uni (lähin vertailukohta mielessäni on tunnelmoiltaan ja leikkisyydeltään maanmiehensä ja kaimansa Alasdair Grayn merkkiteos Lanark), on viime vuonna ilmestynyt Too Long miltei akateemisen tarkka kokoelma tunnettuja ja vähemmän tunnettuja skotlantilaisia kansansävelmiä, jotka Roberts on paikoitellen koonnut fragmenteista. Onpa levyllä mukana yksi hänen isänsäkin tekemä sävellys.

Livetilanteessa Roberts sekoittaa omia kappaleitaan tradionaalien sekaan. Nautittavaa on myös se, miten hän folk-konvention sääntöjen mukaan kertoo keneltä on kappaleen oppinut ja mistä päin traditiota se tulee, niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin. Hauskaa oli myös, että parhaiden perinteiden mukaisesti yleisö Livegraphyssä intoutui laulamaan mukana Farewell Sorrow’n (2003) The Whole House Is Singingillä, joka ei sunkaan ole trad-kappale, vaan Robertsin oma sävellys.

Tavallisesti yksin matkustavalla Robertsilla on tällä kiertueella mukanaan pystybasson varressa uudelta levyltä tuttu Stevie Jones ja nimettömäksi jäänyt viulisti, joka ei kuitenkaan ole sama henkilö, jonka kanssa Roberts lämmitteli Joanna Newsomia Kulttuuritalolla viime keväänä.

Kiilalta kuulin vain kolme viimeistä kappaletta, mutta kuusimiehinen yhtye oli hyväntuulinen ja hyvässä vedossa. Soundi ulottui lauluharmonioilla pelaavasta ur-folkista sähkökitaroilla maalattuihin psykedeelisempiin sävyihin.

Kannattaa siis mennä tämän ja parin seuraavan päivän keikoille ajoissa, ja myös ottaa rahapussi mukaan: molemmilla artisteilla on paljon kiinnostavaa materiaalia myytävänä, aina T-paidoista lähtien. Itselle tarttui mukaan Alasdair Robertsin seiskatuumainen, jossa mies versioi muun muassa John Dowlandin sävelmän vuodelta 1603.

Alasdair Roberts ja Kiila Tampereen Klubilla 7.4., Porin Kulttuurikulmassa 9.4. ja Turun Dynamon Kaleido Festivalissa 10.4.

Lisää luettavaa