Livearvio: Verneri Pohjolan konsertti Kansallisteatterissa näytti, miksi sunnuntai on viikon paras keikkapäivä

Jori Grönroos

Verneri Pohjola Quartet
Kansallisteatterin Suuri näyttämö
Sunnuntai 22.3.2015

Kansallisteatterin kattomaalausta tuijotellessa sen tajusin. Sunnuntai on mahtava keikkapäivä! Arki-iltoina haukotuttaa, työjutut painaa ja kurttunaamaisilla ihmisillä on kiire kotiin nukkumaan.

Perjantaisin ja lauantaisin taas on vaikea keskittyä rauhassa, koska ilta, bileet ja kaikki jännittävä on edessä. Mutta sunnuntai! Kaikki aika maailmassa kuunnella ja uppoutua maailmaan, josta ei tarvitse ihan heti edes poistua.

Trumpetisti Verneri Pohjola julkaisi hiljattain alkuvuoden parhaan kotimaisen jazzlevyn Bullhorn. Viime sunnuntaina hän soitti kvartettinsa kanssa levynjulkaisukeikan mahtipontisesti Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä.

Paikka ja päivävalinta olivat riskejä, jotka kannattivat: penkit olivat täynnä ja Pohjolan musiikki soi arvolleen sopivasti Slava!-näytelmän komeissa lavasteissa kynttiläkruunujen alla. Basisti Antti Lötjösen, pianisti Aki Rissasen ja rumpali Teppo Mäkysen kanssa esiintynyt Pohjola otti ison tilan haltuun sympaattisella tyylillään.

Kuva: Jori Grönroos
Kuva: Jori Grönroos

Kahteen osaan väliajalla jaettu keikka syvensi Bullhorn-levyn hienoa maailmaa entisestään. Toisena kuultu, kujeileva nimibiisi sai vielä levyäkin enemmän lihaa ympärilleen Mäkysen perkussioista, ja sitä seurannut He sleeps, I Keep Watch herkisti lähes kyyneliin. Pohjolan sävellykset ovat sitä ”helposti kuunneltavaa jazzia”: melodista ja rytmistä, mutta ei millään lailla kunnianhimotonta.

Toisen puoliskon aloitti Pohjolan soolona trumpetillaan esittämä kiehtova livelooppausesitys, jollaisia näkee huomattavasti useammin popmusiikissa kuin jazzin puolella. Setin päätti myös levyn päättävä The End is Nigh.

Pohjola osoittaa dynamiikan hallintaa niin soitossa kuin sävellyksissäänkin, ja livenä tämä piirtyy hienosti esiin. Biiseissä kuljetaan hiljaisista kuiskauksista ronskeihin huutoihin välillä nopeasti, mutta aina tyylillä.

Pohjolan musiikki ei ole ylisliipattua tai muoviseksi stailattua, vaan sen karheissa kulmissa kuuluu elämä ja inhimillisyys. Taidoilla ei brassailla, kun ei tarvitse.

Kansallisteatterin puitteet olivat kuin tehdyt Pohjolan tarinalliselle musiikille, jossa tunnelmat vaihtuvat uhkaavasta riemulliseen. Olisi hienoa nähdä tilaa käytettävän keikkapaikkana useamminkin. Helsingissä on paljon paikkoja, joihin musiikki ei ole vielä mennyt.