Maanisen sedän keskiviikkosaarna: Swans panosti Tavastialla huumaavaan äänenpaineeseen

Yhdysvaltalainen no wave -ikoni tuli ja lakaisi heikot alleen jo pelkällä äänenvoimakkuudellaan.

Teksti: Oskari Onninen, kuva: Owen Swenson / Young God Records

Swans
Tavastia, Helsinki
11.5.

TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ, huutaa dronetorvi pimennetyn Tavastian lavalla. Ja kauan huutaakin.

Hiljalleen lavalle nousee vihaisen näköisiä miehiä, jotka alkavat tuovat soittimineen aina uuden elementin loputtomalta vaikuttavaan droneen.

Kaksikymmentäviisi minuuttia kuluu, kunnes Swansin sielu, 57-vuotias Michael Gira nousee lavalle lierihattu päässään.

Harmaantunut kitaristi Norman Westberg näyttää syömälakkoilleelta elinkautisvangilta, basisti Chris Pravdica puolestaan jurottaa niin vihaisena kuin ikinä osaa. Selälleen kumotun kitaran takana seisova Christoph Hahn näyttää puvuntakissaan stereotyyppiseltä äreältä herrasmieheltä.

Oudon poikkeuksen joukkioon luo alkuasukasmaisesti habittava Thor Harris perkussiokioskissaan. Shearwaterissakin soittava Harris oli taustabändin suurin sankari taipuessaan keikan aikana lähes kaikkiin soittimiin melodikan, klarinetin, tamtamin ja ksylofonin väliltä.

Kaiken kruununa on itse Gira, joka riuhtoo ja raivoaa kitaroineen etualalla. Giran esiintyminen oli suoraan Twin Peaksin mieshahmokavalkadista ja Nick Cavesta yhdistetty. Siinä yhdistyivät Benjamin Hornen tyylikkyys sekä Leland Palmerin houreisuus. Bobin sijaan Giraa riivasi kuitenkin musiikki, joka sai hänet karjahtelemaan riuhtomaan kitaraansa spastisesti.

Hämmentävää oli kuitenkin, että kiitellessään yleisöä muutamaan kertaan Gira nimittäin vaikutti poikkeuksellisen rauhalliselta ja mukavalta herrasmieheltä. Sama meininki jatkui, kun hän signeerasi faneille levyjä merch-pisteellä keikan jälkeen.

Uskomattoman lujalla volyymillä soittanut Swans pohjasi musiikkinsa kulmikkaaseen ja ryöpsähtelevään riffivyörytykseen, joka muistutti toisteisuudessaan Circleä ja crescendoillaan sekä perkussiopainotteisella ja päällekäyvällä soundimaailmallaan Godspeed You! Black Emperorin paisutusta. Tai sitten sludge-esteettistä äänimassailua ilman tarvetta hidasteluun.

Melodiat olivat vähässä, kun Gira epälauloi vimmaisesti vyörytysten päälle. Se tuntui silti täysin toissijaiselta biisien jatkuessa improvisoituina murskajaisina kymmeniä minuutteja. Varsinaiset kappaleet painottuvat viime vuoden My Father Will Guide Me Up a Rope to the Sky -levyyn, mutta biisit sinänsä ovat täysin toissijaisia Swansin esityksessä, joka pohjaa hypnoottiseen muotoon ja huumaavaan äänenpaineeseen.

Vangitsevimpia ovat silti hetket, jolloin Gira hiljentyy laulamaan ilman säestystä. Tällöin koko seurakunta hiljenee seuraamaan silmät ja suu ammollaan saarnamiehensä baritonijulistusta. Näistä julistuksista keikan kiistattomaksi kliimaksiksi muodostui hysteerinen kohtaus vuoden 1987 Children of God -levyn Sex, God, Sex -biisissä. Bändin lopetettua soiton Gira huitoo käsillään ja karjuu: ”Jesus Christ come down!”

Selkäpiissä laskeutuu hyy ja olo on kuin herätysjuhlilla.

Ennen encorea välähtää valomerkki, mutta Swans soittaa vielä tuoreimman levynsä päätöskappale Little Mouthin. Jälleen biisi päättyy a cappella -veisaukseen, jonka jälkeen Gira kiittelee yleisöä kohtuuttoman vuolaasti.

Eniten kertoo varmasti se, että kahden tunnin ja kolmenkymmenenviiden minuutin keikka tuntui reilun tunnin mittaiselta. En usko, että mikään muu yhtye pystyy samaan.

Heh, kuvitelkaapa tämä vyorytys sata kertaa lujemmalla. Kai se on Onnista uskottava, että meininki on ollut vaikuttavaa.