Jarkko Fräntilä vieraili Walesin rockylpeyden konsertissa Helsingin Circuksessa. Kiva kokemus hivenen tunkkaisella sivumaulla, arvelee kriitikko.
Teksti: Jarkko Fräntilä, kuvat: Jana Blomqvist
Manic Street Preachers
The Circus, Helsinki
7.5.2014
Circuksen edessä sijaitsevilla portailla istuu kolme tyttöä. He kaikki meikkaavat. Yhdellä on yllään leopardikuvioinen takki. Tietenkin. Tyttöjen vieressä olevista matkakaiuttimista kaikuu maailman parhaan kappaleen eli Motorcycle Emptinessin sävelet.
Kello on 15.43 ja olen menossa tapaamaan Manic Street Preachersin Nicky Wirea haastattelua varten.
Sellainen bändi Manics on aina minulle ollut. Vähän liikaa meikkaavien, punaviiniä kittaavien tyttöjen suosikkiyhtye. Emoa ennen kuin koko emo-sanaa oli vielä edes keksitty.
Syy tähän löytyy liki parinkymmenen vuoden takaa. Eräät naispuoliset tuttavani suhtautuivat bändiin tuolloin liki pakkomielteisesti. Joka saatanan perjantaina soittimessa soi vuonna 1994 ilmestynyt The Holy Bible ja etenkin 4st 7lb, jossa lauletaan kuinka ”I want to walk in the snow and not leave a footprint”. Mikä on kyllä aivan mainio lausahdus, myönnetään.
Kappaletta ei keikalla kuulla. Sen sijaan 22 kappaleen joukossa on yllättävän paljon yhdentekevää materiaalia. Ocean Spray lienee yhtyeen tuotannon tyhjänpäiväisin renkutus. Rewind the Film on yhtä turha kuin ennekin.
Hittejä Circukseen on tultu kuulemaan, ja niitä ihmiset saavat. A Design For Life toimii keikalla juuri niin hyvin kuin maailman väärinymmärretyimmän kappaleen pitääkin toimia. ”We don’t talk about love / we only want to get drunk” -säkeen aikana moni fani nostaa olutlasin kohti kattoa.
Keikan alku on miltei liian vahva. Motorcycle Emptinessiä seuraa You Stole the Sun From My Heart. Kaksikosta on vaikea panna paremmaksi.
Eivätkä Manicsit siinä onnistukaan kuin vasta aivan lopussa. Motown Junk kuulostaa yhä parikymppisen sodanjulistukselta vähän kaikkea kohtaan. If You Tolerate This Then Your Children Will Be Next on yhä Manicsien pappavaiheen parhaimmistoa.
Sellainen bändi Manicsista on tullut. Mukavaa musiikkia keski-ikäisille. Onneksi Generation Terroristsia (1992), Gold Against the Soulia (1993) tai The Holy Biblea (1994) ei kukaan voi luotamme viedä pois.
Näiden levyjen tärkeyden tunnustaa päivällä myös Nicky vartin mittaisen juttutuokion aikana.
”Uskon, että vanhojen levyjemme takia saamme faneiksemme tänäkin päivänä teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia. Muutenhan olemme jo musiikkia isille ja äideille.”
Poika Circuksen tupakkapaikalla hetki ennen keikkaa kuitenkin osoittaa, että Manics houkuttelee yhä puoleensa muitakin kuin vähän liikaa aikuisuuttaan pakoilevia, porvarillisia varhaiskeski-ikäisiä.
”Mä vedin viikon aakkosia putkeen. Gramma riittää viikoksi. Tänään mä vedän vaan viinaa kyllä. Mä oon ollut sekaisin jo aamusta asti. Mä tulin Vaasasta asti Manicsien takia. Mä yritän saada nyt vähän elämää kuntoon”, parikymppinen kundi kertoo minulle iloisesti savuke suupielestään roikkuen.