David Thomas käyttäytyi Tavastialla melkein ihmisiksi, mutta sitten kosketinsoittaja teki virheen ja räksytys saattoi alkaa.
Pere Ubu
Helsinki, Tavastia
Su 22.5.2011
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: David Thomas
Pere Ubun 150-kiloinen solisti ja ainut alkuperäisjäsen David Thomas on vatsansa kokoisen egon kehittänyt sovinistinen kusipää, joka saa Lou Reedin ja Mark E. Smithin näyttämään Pieni talo preerialla -sarjan kiiltokuvahahmoilta. Samanaikaisesti Thomas on myös pistävän älykäs ja makaaberi visionääri, jolla on ilmiömäinen kyky tehdä tekotaiteesta taidetta.
Tavastian lavalla 57-vuotias Thomas on kaikkea tätä ja enemmän. Ruutupaitaan ja henkseleihin sonnustautunut mies huojuu flegmaattisena nuottitelineensä edessä ja näyttää jonkinlaiselta down-potilaan, juopon ja seniilin dementikon ristisiitokselta.
Biisien välissä tämä Clevelandin pieni suuri kulttisankari ottaa huikkaa taskumatistaan ja mutisee yleisölle värikkäitä tarinoita kappaleiden taustoista. Yleensä tarinoiden takana on nainen, joka Thomasin tapauksessa tarkoittaa naiivia ja hyväuskoista typerystä – siis sitä stereotyyppistä muusikon tyttöystävää, joka luulee jokaisen biisin kertovan juuri hänestä.
Näinhän asia ei tietenkään ole. Tilanne tehdään selväksi jo huumehöyryisessä avauskappaleessa 30 Seconds Over Tokyo, joka paisuu nilkuttavasta theremin-valssista vihlovaksi noise-mölinäksi. Kolmantena kuultava Final Solution vahvistaa vaikutelmaa entisestään: ”Buy me a ticket to a sonic reduction / guitars gonna sound like a nuclear destruction”, Thomas narisee tunnistettavalla soundillaan ja piiskaa nelipäisen taustabändinsä tekemään työtä käskettynä. Päällekäyvää protopunkkia ja vinksahtanutta vaihtoehtorockia yhdistelevä biisi onkin illan kiistaton kohokohta, joka ei jätä epäselväksi, mistä Pixiesin kaltaiset alternative-suuruudet ovat vaikutteensa ryöstäneet.
Keikan varsinaisena selkärankana toimii vuonna 1978 ilmestynyt Pere Ubu -debyytti Modern Dance, jonka bändi soittaa dynaamisella otteella alusta loppuun. Vaikka lavalla ei Thomasia lukuun ottamatta nähdä ainuttakaan levyllä soittanutta muusikkoa, uusien jäsenten kemiat näyttäisivät toimivan yhteen yllättävän hyvin.
Ei tosin sääntöä ilman poikkeusta, sillä keikan loppupuolella Thomas hermostuu kosketinsoittaja Robert Wheeleriin ja läksyttää tätä koko Tavastian kuullen. Wheeler tyytyy hymähtämään, mikä lienee ainut oikea reaktio diktaattorimaisen hullun/neron käsittelyssä. Vai vittuilisitko itse yli satakiloiselle miehelle, joka on väittänyt, ettei hänellä ole ainuttakaan ystävää saati minkäänlaista kiinnostusta hankkia niitä?