New Jerseyn emorock-suuruus täytti helmikuussa Wembleyn, mutta Pasilassa ei mennyt yhtä hyvin. Eikö suomalaisille nykynuorille kelpaa enää mikään?
Teksti: Saku Schildt, kuvat: Ari Korpi
Haloo, kuuleeko Suomen alle 20-vuotiaiden kansanosa? Missä te olette?
Ette ainakaan eilen Hartwall Areenalla, missä My Chemical Romance päätti World Contamination -kiertueensa Helsinkiin. Päätöskonsertti sujui typerryttävissä merkeissä, kun vastoin ennakko-odotuksia katsomo oli puolillaan. Kun otetaan huomioon, että tästäkin väkimäärästä ehkä kolmasosa oli lapsiaan kyyditsemässä olleita vanhempia, muuttuu totuus yhä karummaksi.
Keikkajärjestäjien keskuudessa on pohdittu, onko Suomessa livahtanut verkkojen ohi kokonainen sukupolvi nuoria, jotka eivät koskaan oppineet käymään rock-konserteissa. Huoli saattaa olla aiheellinen. Tuskan ja Sauna Open Airin kaltaiset metallifestivaalit keski-ikäistyvät vuosi vuodelta silmiinpistävämmin, ja yleisfestareillakin keski-ikä lienee jossain 25 vuoden yläpuolella.
Klubimittakaavassa menee toki paremmin. Pienempikin emobändi vetää ongelmitta Nosturin täyteen keuhkonsa pihalle huutavia teini-ikäisiä. Vaan niin pirstaloitunutta taitaa nuorisokulttuuri nykyään olla, ettei maailman suurin ja kaunein emorockbändi houkuttele Suomessa kuin puolityhjän Hartwallin verran väkeä.
Syytä vaatimattomaan yleisömäärään lienee siinäkin, ettei My Chemical Romance ole enää yhtä voimiensa tunnossa kuin viisi vuotta sitten The Black Parade -albumin aikaan. Ehkä yhtyeen suomalaiset fanit vain ovat kasvaneet ja muuttuneet, eikä uusia ole tullut samaan tahtiin tilalle.
Toisaalta, ei se yhtyeen menestys niin paljon huonompaa ole ollut uudellakaan albumilla. Bändi sai viime vuonna julkaistulla Danger Days: the True Lives of the Fabulous Killjoys -levyllään hyvät avaussijoitukset Yhdysvaltain, Englannin ja Saksan albumilistoilla, ja Suomessakin teos nousi aluksi pari pykälää korkeammalle kuin edeltäjänsä (9.). Listaviikkoja kertyi kuitenkin lopulta paljon Black Paradea vähemmän.
My Chemical Romancen viimeisimmällä kiertueella ei ole näkynyt muuallakaan valtavaa rivistöä sold out -merkintöjä, mutta ainakin Wembleyn yhtye myi loppuun 12. helmikuuta. Ja ennen kaikkea, Danger Days on passeli levy, joka on saanut ansaitusti suotuisan vastaanoton läpi musiikkimedian.
Pöytä oli siis katettu houkuttelevaksi. Oli hysteriaa herättänyt areenaluokan bändi, joka oli viimeksi esiintynyt Suomessa niinkin kauan sitten kuin vuonna 2007. Mistä kertoo se, että Metallican ja U2:n kaltaiset sedät myyvät stadionit loppuun minuuteissa, mutta nuorisobändiksi profiloitunut orkesteri sai katsella tyhjää takakatsomoa? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
Jos haluat viestiä MCR-keikalla, että rakkaus kestää ikuisesti ja bändi on kiva, se tulee tehdä me-hengen nostattamiseksi tällaisella käsimerkillä.
Paikalle saapunut väki ansaitsee kiitosta siitä, että se osasi pitää emo-yleisön kovaäänistä mainetta yllä. Innokkaista nuorista neidoista irtosi mallikkaasti meteliä, eikä Wayn tarvinnut nähdä paljoakaan vaivaa saadakseen porukan laulamaan mukana toivomansa osuudet.
Pahimmilta emo-juustoiluiltakin vältyttiin – mitä nyt Wayn ja yleisön toisilleen käsillään heristämät sydänkuviot herättivät hilpeyttä, ja viimeisenä biisinä ennen encoreita esitetty pianovetoinen Cancer jäi tympeäksi vetistelyksi.
Kenties tästäkin syystä Wayn puhe kuulosti jopa suhteellisen vilpittömältä, kun hän välispiikissä lupasi hyvien tapojen mukaisesti bändin saapuvan pian takaisin. Toisaalta, My Chemical Romancen todellakin olisi syytä viritellä uusia kuvioita pikapuolin: toinen vuosikausien levytyspaussi saattaisi tiputtaa bändin tyystin mennen talven tapaukseksi.
Kirjoittaja on 32-vuotias kehäraakki.
Vaan mitä mieltä konsertista oli nuorempi ja viriilimpi Oskari Onninen? Lue toinen mielipide Rumbasta 5/11 (ilm. 8.4.)