Miten samaan juttuun saadaan folkpunkkari Frank Turner, laivahuora ja Calamari Union? Kai Vikkelin raportoi Berliinistä.

Maanantaisen Berliinin-keikan perusteella Frank Turner on hieno mies ja varmasti kova panemaan. Katsokaa nyt, lutuinen poika.

Teksti: Kai Vikkelin, kuva: Christopher Dibble

Frank Turner
White Trash Fast Food, Berliini 4.4.2011

Frank: ”Ajatelkaapa vaikkapa Frankia. Hän on tyhmä. Hän on hölmö, hänellä on puheripuli. Hänen moraalikäsityksessään on samaa näkemyksen syvyyttä ja samaa hienostuneisuutta kuin… hampurilaisessa.”
Frank: ”Mitä hän sanoo äidistään…”
Frank: ”Mitä hän sanoo puhtaanapitolaitoksesta…”
Frank: ”Se, että joku nainen on voinut retkahtaa tuohon vessanpönttöön, on osoitus vain tämän vuosisadan naisen – [Frank saapuu] alennustilasta.”
Frank: ”Kenestä te puhutte?”
Frank: ”Istu alas.”
Frank: ”Kenestä ne puhuvat?”
Frank: ”Ne puhuivat sinusta, Frank.”

Frank Turner, 29, ei ole kuin Calamari Union -elokuvan epätoivoiset Frankit. Tämä Frank on hieno mies ja varmasti kova panemaan. Hän on käynyt Eton Collegea samaan aikaan kuin prinssi William. Hänen isänsäkin oli kova panemaan, mutta väärää naista.

Calamari Union -elokuvassa oli viisitoista Frankia ja yksi Pekka. Mittessä, Schönhauser Alleen alkupäässä sijaitsevan White Trash Fast Foodin lavalle nousee tänään vain yksi Frank. Tavastialla hän esiintyi joulukuussa 2009 kokonaisen yhtyeen kanssa. Tämän ravintolan kellaripuoli on loppuunmyyty sekä tänään maanantaina että huomenna tiistaina. Loppuunmyyty oli myös tätä edeltänyt brittikiertue.

Tilanne voisi olla ihan miellyttävä, ellen olisi joutunut hankkimaan pahan luokan magnitudin krapulaa. Tällä kertaa vuorossa on pelkotilakrapula. Säikkykrapula. Säpsähtelykrapula. Olen joutunut isännöimään kahta naisihmistä perjantaista asti. Toinen heistä sai sunnuntaina Treptower Parkissa lempinimen Laivahuora. Älkää kysykö, miksi.

White Trashin kellari on kuin jättimäinen vagina. Pitkä ahdas kostea onkalo täynnä kuumaa sykkivää lihaa. Ajatus etoo. En halua olla saksalaisessa jättivaginassa. En halua juodakaan, mutta laitan Laivahuoran ystävän ostamaan minulle oluen ja pienen Jägermeisterin. Lääkkeeksi.

Baaritiskillä on rautaverkko, jossa on aukkoja, joiden kohdalla rahan voi vaihtaa juomaan. Näin urpommatkin osaavat tehdä tilauksensa oikeasta paikasta ja ehkä jopa jonottaa. Täällä käy vain käteinen, kuten liki kaikissa keikkapaikoissa. Sekin vähentää jonottamista. Jos muuten menette Helsingissä Bar Looseen, kysykää missä on Silas ja maksakaa mahdollisimman pienillä kolikoilla. Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa. Mihin jäin? Ai niin, vaginaan.

Lauantaisin täällä on White Noise -klubi. Siellä vagina liikkuu ja käy pyydykseen kuin Tavastian Lauantaidiskossa ikään. Reseptikin on sama. Sopivassa suhteessa indierunkkarimusiikkia ja idioottihittejä. White Noise vain sattui olemaan ensin. Paitsi että juoma on tietysti täällä halvempaa ja sisällä saa polttaa. Tai salissa ei saisi, mutta poltetaan kuitenkin. Narikan takana on varsinainen tupakkakoppi, joka päivisin palvelee tatuointikaupan odotushuoneena. Laitan Laivahuoran ystävän tarjoamaan minulle tupakan. Lasin takana näkyy kyltti, jossa sanotaan, ettei tatuointeja tehdä, jos asiakas on drunk, drugged up to the eyeballs, nazi scum tai jotain muuta vastaavaa.

Lavalla on lämmittelijä, joka on ihan symppis. Erotan lyriikoiden joukosta pari kertaa fuck-sanan, joten ehkä tämäkin on sitten jotain vitun folkpunkia. Muut sanat hukkuvatkin horstgüntherien ja Laivahuoran molotuksen joukkoon. Spree-joen laiturissa Treptower Parkin kupeessa on ihan oikeasti laiva nimeltä Horst-Günther. Hieno kansa.

Ihan symppis lämmittelijä todistaa sen, että kun folk on tylsää, se on ihan vitun tylsää. Siksi en jaksa edes kirjoittaa tähän hänen nimeään. Keikan jälkeen hän tulee merkkariständille tonottamaan ja osoittautuu lähietäisyydeltäkin ihan symppikseksi. Laivahuora tekee natürlich heti tuttavuutta.

Minä vain mietin, että jos on ihan pakko soittaa folkia, se pitää tehdä kuin Peter Jones and the Lazy Bandits. Näimme heidät, kun olimme Lehtori Kimalaisen (nimi muutettu) kanssa Kööpenhaminassa. Silmät ummessa ja hampaat yhdessä läpeensä tyylikkäästi väpättävällä folk-vibralla laulava lätsäpää, jonka tukena on yhtyeen nimen mukaisesti laiskojen rosvojen näköisiä pälyileväkatseisia kadunmiehiä. Kunnon buskereita, jotka esiintyvät Strøget-kävelykadulla joka jumalan päivä.

Peter Jones ja kaverit olivat niin vitun kovia, että oli pakko ostaa kaikki kolme heidän levyään ja käydä seuraavana päivänä uudestaan katsomassa, että oliko se niin vitun kova. Oli. Yksi niistä levyistä on muuten äänitetty kadulla. Ottakaa runkut mallia. Biisit kauhovat syvältä folk-traditiosta, mutta kuulostavat silti raikkailta. Kuten nyt vaikkapa tämä Let’s Drink to the King.

Katsokaa nyt, miten komean näköistä ryhmää. (Nykyisin rosvolauma on siis viisimiehinen.)

Kuvan bändi ei liity tapaukseen.

Tuohan ei varsinaisesti liittynyt aiheeseen juuri mitenkään, paitsi että liittyi kuitenkin. Menkää Kööpenhaminaan kuuntelemaan, ellette usko. Siellä on ihmisen muutenkin hyvä olla ja elää.

Frank Turner tulee lavalle. Ensispiikeissään hän kehuu, miten Berliini on niinku tosi kiva kaupunki, mutta pahoittelee, että on unohtanut saksan kielen. Hän kertoo, että otti lentokentältä taksin hotelliin ja sanoi, että ”ich möchte (jollekinkadulle) gehen”. Hyvä. Määränpäähän tullessa hän meinasi kysyä polleasti saksaksi taksikuskilta, että mitä maksaa: ”Was kosten Sie?” Oli kuitenkin viime hetkellä ehtinyt imaista sanat kieleltään takaisin nieluun ennen kuin olisi ”been punched repeatedly in my face”. (Saksaa taitamattomille tiedoksi, että lause olisi tarkoittanut ”paljonko te maksatte”.) Siihen jäi saksan puhuminen. Huumorimies.

Frank on paljon karismaattisempi ja reippaampi kuin se lämmittelijä, jonka nimeä en muista enkä googlaa. Hänen musiikkinsa ei ole Gallagherin vähäpoikaa lainatakseni veistetty kovin modernista puusta, mutta Try This at Homen, Photosynthesisin, I Still Believen sun muiden aikana yhteislaulu kajahtaa kuin Nürnbergin kirkastusjuhlilla niinä aikoina, joita ei näillä leveyksillä tohdi julkisesti muistella.

Frank osaa myös vaientaa tyylikkäästi lavan sivussa mölisevät paviaanit. Hymyssä suin hän kysyy, haluammeko kuulla heidän jutteluaan (huutoäänestyksessä ei yhtään ääntä) vai Frankin musisointia (yleisö huutaa ”Öööööööööööö!”). Hieman myöhemmin takanamme seisova rouva tökkää minua olkapäähän ja pyytää vaientamaan Laivahuoran. Hänkin ymmärtää hiljetä.

Musiikistakin voisi puhua sen verran, että mainitaan nyt tässä kohtaa asiasanat Billy Bragg, Bruce Springsteen, Social Distortion, mitä näitä nyt on. Frank Turner on kaanonmies eikä peittele sitä. ”I still believe in the saints, In Jerry Lee and Johnny, and all the greats”, hän laulaa. Erään uuden laulun hän esittelee työnimellä ”Rod Stewart”. Ehkä siksi, että siinä lauletaan purjehtimisesta.

Laitan Laivahuoran ystävän hakemaan minulle toisen oluen. Teemaan sopivasti vuorossa on illan toinen juomalaulu The Next Round, krapulaepätoivon tutinassa kirjoitettu kappale, joka kertoo laulujen lunnaista. ”I tried to live like Hemingway / but life just doesn’t work that way / pills don’t kill the pain / they just delay.” Jepjep. ”Next round’s on me”, Frank rääkyy balladin lopussa. I can feel you. Voin niinku rileittaa.

Ahdistusta helpottaa, että Frank on, sanoinko jo, huumorimies. Keskellä muudatta laulua hän laittaa yleisön soittamaan ilmahuuliharppua. Kuulostaa vallan vinkeältä, kun parisataa ihmistä imitoi satunnaisten äänien puhaltamista. Erään toisen laulun keskellä hän fantasioi kitarasoolosta, mutta kertoo tarinan, miten hän päätyi sattumalta hirveässä jurrissa vierailemaan Chuck Raganin keikalla. Ragan oli hihkaissut kesken biisin täysin varoittamatta: ”Solo!” Frankilla oli mennä sukat sekaisin, mutta juopon tuurilla hän täräytti aivan jumalaisen soolon. Nyt hän ei enää uskalla yrittää, sillä todennäköisyydet sotisivat onnistumista vastaan. Moinen mäihä käy vain kerran elämässä.

Mutta ei vittu. Jossain psyyken perukoilla juilii itseinho sekä tietoisuus siitä, että olisi pitänyt palata arkeen jo kauan sitten. Jos olisi arki, johon palata. The Ballad of Me and My Friendsin sanat lohduttavat laihasti. ”Yes, I’m definitely going to hell / but I’ll have all the best stories to tell.”

Lopulta Frank tekee vanhan kunnon ”olen liian laiska mennäkseni oikeasti lavan taakse odottamaan, että te taputatte minulle encoren” -tempun. Toisena ylimääräisenä numerona hän soittaa ”kappaleen, jonka kaikki varmasti tuntevat”. Queenin I Want to Break Free. ”Jos olette tässä vaiheessa iltaa muka liian cooleja laulaaksenne mukana, en kutsu teitä synttäreilleni.”

Huumorimies. Vielä yksi laulu, sitten ihan oikeasti pois lavalta. Sitten takaisin lavalle. Vielä yksi nopea laulu. Sitten Frank lopettaa. Hän toivottaa tervetulleeksi moikkaamaan baaritiskille. Laivahuora ja hänen ystävänsä iskevät oitis apajille. Natürlich. Minäkin paiskaan Frankin kanssa kättä. Väsyttää ja ahdistaa. Kuten sanonta kuuluu, köyhällä ei ole koskaan hyvin. Jos sillä ei ole nälkä, sitä paskattaa. Lähden kotiin. Mikäli minulla olisi koti, mutta se ei muuta asiaa.