Nosturissa raikui The Bronxin keikalla punk, folk ja mariachi-revitys

Jenkkiläinen The Bronx raahasi itsensä ja alter-egonsa ensikertaa Suomeen. Nosturin keikalla yleisö oli harvalukuista mutta tunnelma katossa.

Teksti ja kuvat: Tuukka Hämäläinen

The Bronx, Mariachi el Bronx, Tim Kasher
Nosturi, Helsinki
12.12.2011

The Bronx ja sen sivuprojektina syntynyt Mariachi el Bronx eivät voisi olla juuri kauempana toisistaan. The Bronx on tyypillistä 2000-luvun punkia soittava viisikko, Mariachi el Bronx puolestaan esittää nimensä mukaisesti kevyehköä mariachi-musiikkia pienillä rock-vaikutteilla. Mariachi-versiossa on soittajiakin peräti kahdeksan, ja musiikki on tekstejä myöten toisesta äärilaidasta kuin aggressiivisella pääyhtyeellä.

Nosturin keikalla yleisö oli selvästi tullut kuuntelemaan The Bronxia ja illan avaavaan Mariachi el Bronxiin suhtauduttiin empivästi. Yleisöä ei koko illassa ollut mitenkään valtavasti, vaikka loppua kohden väkijoukko hieman kasvoi.

Mariachi el Bronx soitti 40-minuuttisen lämppärisetin, jonka aloitti vuoden 2011 single 48 Roses. Biisilistaan mahtuivat myös muun muassa Revolution Girls sekä sivuprojektin synnyttänyt Cell Mates. Molempien Bronxien solisti Matt Caughthran oli suorastaan tulessa ja sai innokkaalla kannustuksella sekä vetävillä välispiikeillä yleisön innostumaan.

Erityinen ilo oli seurata rumpali Jorma Vikin työskentelyä, josta parhaiten näkyvät mariachi-musiikkiin yhdistetyn punkimmat vaikutteet. Myös multi-instrumentalisti Ray Suenin viulunvingutus oli viehättävää.

Mariachia seurasi lavalle Tim Kasher, joka tunnetaan Yhdysvalloissa Cursive- ja The Good Life -yhtyeiden solistina. Tällä kertaa mies oli liikkeellä yksin akustisen kitaransa kanssa ja tarjosi ihan menettelevän välisoiton Bronx-iltaan. Yleisöä ei tällöin kuitenkaan uskaltautunut lavan eteen kuin kourallinen.

Kasherin soolokappaleet vaihtelivat lässyttävästä indiefolkista humoristiseen tarinankerrontaa. Ehdottomaksi ykköseksi nousi toistaiseksi julkaisematon biisi, jossa laulaja käy seikkaperäisesti läpi parhaita seksikokemuksiaan. Kasherilla voisi olla kysyntää stand-up -koomikkona.

Jo ennen kymmentä nousi lauteille itse The Bronx, joka aloitti mahdollisimman tylysti Knifeman- ja Rape Zombie -kappaleilla. Setistä löytyi lisäksi yhtyeen takuuvarmoja keikkahittejä, kuten Heart Attack American ja History’s Stranglers.

Huippukohta koettiin jo varhain, kun Caughthran syöksyi yleisön sekaan karjumaan läpi yhtyeen kenties parhaan kappaleen Shitty Future ja pyysi yleisöä rockaamaan hänen kanssaan. Melkoinen mosh-pit siitä syntyikin, ja henkilökunnalla oli täysi työ pitää mikrofonin johtoa hallinnassa.

Caughthran on selvästi Bronxin nokkamies jo siksi, että hän on jäsenistä ainoa, joka vaivautuu riehumaan ja kohkaamaan punkille asiaankuuluvasti. Muu yhtye pysyi enimmäkseen aloillaan kuin olisivat soittaneet jotain kovinkin monimutkaista. Enemmän asennetta!

Ylimalkaan hieno ilta, mutta Mariachi el Bronxia olisi kuunnellut mielellään täyden setin verran. Se on kuitenkin bändikaksikosta kiinnostavampi, siinä missä The Bronx on melko geneeristä nykypunkia.