Mikkeliläinen Jurassic Rock on muutaman vuoden olemassaolonsa aikana kasvanut vakavasti otettavaksi festivaaliksi, jonka pääesiintyjä on kokoluokkaa System of a Down. Kävimme kokemassa, kuinka festarikesä päättyy Visu- eikä Suvilahdessa.
Teksti: Jaakko Kilpeläinen, kuva: Katja-Emilia Lillsunde
Jurassic Rock
Visulahti, Mikkeli
9.–11.8.2013
PERJANTAI
”Pitäiskö mennä Flow’hun? Onks siellä ketään tänä vuonna”, höpötteli piirrossarja Pasilan Rauno Repomies hipstereihin ajautuneessa monologissaan. Pohdiskelin menneenä keväänä hetken ajan samaa, mutta päädyin sitten Jurassic Rockiin, jonka ohjelmisto oli enemmän mieleeni ja jonka tapahtumapaikkakunnalla on minulle nostalgia-arvoa.
Eräs nostalgiseksi sittemmin muovautunut tapaus oli se, kun näin ensimmäistä kertaa PMMP:n keikan Mikkelin torilla kesällä 2004. Olin sitä ennen pitänyt PMMP:tä yhden kesähitin kummajaisena, joskin siinä hitissä oli outoa viehätystä, enkä osannut päättää, pidänkö Rusketusraidoista vai vihaanko sitä. Mikkelin torilla tajusin pitäväni bändistä ylipäätään. Kuulkaas enot -debyytin levoton hömppäpop muuttui taustabändin käsittelyssä rehdiksi rockiksi. Paulan ja Miran väkevä karisma teki vaikutuksen.
Ja koska näin PMMP:n ensimmäisen kerran Mikkelissä, tuntui oikealta, että näen heidät siellä myös viimeisen kerran (ennen noin vuonna 2020 toteutuvaa paluukiertuetta).
Oli toki odotettavissa, että keikan tunnelma on haikea ja että välispiikeissä kiitellään kuluneista vuosista. Ehkäpä yhtye soittaa Kiitos-kappaleen omistaen sen yleisölleen, kenties keikka päättyy ilotulitukseen.
Näin ilmeisiin ratkaisuihin Paula ja Mira eivät sortuneet, vaan tekivät yksinkertaisesti niin hyvän keikan kuin sillä diskografialla, yhtyeen vahvalla dynamiikalla ja kymmenvuotisella rutiinilla on mahdollista. Eli kohtalaisen.
PMMP.
Rutiini-sanalla on myös kielteinen merkitys. Säveltäjä-tuottaja Jori Sjöroosin kepeät lastenlaulumelodiat ja sinfoniset lallatusosuudet alkoivat kuulostaa toistensa klooneilta jo vuonna 2006. Miran hassu lava-akrobatiakin on niin nähty. Kun Paula ja Mira ovat ihmisinä ja taiteilijoina kypsyessään jättäneet taakseen alkuvuosien anarkistiset pissisroolit, tilalle ei ole muodostunut mitään läheskään niin viihdyttävää.
Jurassic Rockin keikalla ei ollut draaman kaarta vaan nouseva käyrä. Uusimman levyn Jeesus ei tule, Rakkaalleni ja Tytöt kuultiin setin alkupäässä, kun taas sen kolme viimeistä biisiä ovat kahdeksan vuoden takaiselta Kovemmat kädet -levyltä, joka on suomirockin merkkiteos ja PMMP:n ylivoimaisesti paras albumi.
Merkittävä osa yleisöstä tuntui olevan samaa mieltä: Kovemmat kädet, Matkalaulu, Päiväkoti ja Matoja saivat selvästi äänekkäämmät suosionosoitukset kuin myöhemmän tuotannon Lautturi tai Heliumpallo.
PMMP:n jälkeen kahdeltatoista alkoi Ruudolfin ja Karri Koiran show – tai siis piti alkaa, mutta vielä vartin yli lavalla kiinniteltiin piuhoja. Lava oli ollut vapaana tunnin, jonka olisi luullut riittävän Macbookin roudaamiseen. Välispiikeissään kaksikko kyseli yleisöltään: ”Kuuluuks sinne taakse?” ja toisiltaan: ”Paljon meillä on aikaa, mitä se kello on?” Keikan flow katkesi välillä ikävästi, kun räppärit etsivät seuraavia biittejä läppäristään.
Ruudolfilla ja Karri Koiralla on yli kymmenen vuotta yhteistä esiintymiskokemusta, joten ehkä kaikki se sähläys oli vain heidän outoa huumoriaan.
LAUANTAI
”Mennäänkö kattoon Helsinkiä?” joku kysyi festaribussissa toveriltaan.
”Siis Haloo?” tämä vastasi.
Kohta päälavalla – siis sillä kahdesta lavasta isommalla – Haloo Helsingin Elli lauloi siitä, kuinka maailma on meitä varten, kuinka tästä lyhyestä elämästä pitää nauttia, kuinka huudetaan ilosta ja vapaudesta ja seurataan sydäntä.
Se toimi. Ellin julistama muodikas tartu hetkeen -elämänasenne, omintakeisen käheä laulu ja ennen muuta nämä hienot poprock-kappaleet ovat kovaa vauhtia kasvattamassa Haloo Helsingistä nykyteini-ikäluokan suurinta äänitorvea. Tässä voi olla uuden sukupolven PMMP – ja Paulo Coelho myös!
Sivuhuomiona mainittakoon, että vaikka Jurassic Rock on muutaman vuoden olemassaolonsa aikana kasvanut maamme mittakaavassa varsin merkittäväksi festivaaliksi (kävijöitä järjestäjän mukaan 26 000), se on edelleen tietyiltä osin hellyttävän kotikutoinen. Esimerkiksi opastus- ja kieltokyltit sekä aikataulut olivat hutiloiden tussattuja, ja bajamajojen luo pystytettyyn lankkuun oli jeesusteipattu käsidesipulloja. Tällaista tee se itse -henkeä Flow ei nykymitassaan tavoita.
Devin Townsend.
Illan pääesiintyjää Devin Townsendia odotellessani huomasin nauravani katketakseni lavan screenillä vilisseille kuville, joissa Devinin mielipuoli-ilme oli fotoshopattu tunnettuihin maalauksiin, levynkansiin ja eläinkuviin. En muista, että keikan alun odottelu yksin olisi ollut näin hauskaa. Tämä oli kuitenkin vasta ensimakua.
Kanadalainen Devin Townsend näyttää ihan tavalliselta nelikymppiseltä mieheltä, joka on ostanut ruutupaitansa Mikkelin Carlingsin alennusmyynnistä. Tuo kaksisuuntaisen mielialahäiriön riivaama visionääri oli minulle jo kotikuuntelusta tuttu, mutta en silti keikan alussa arvannut, millä voimalla hän pian kaappaisi haltuunsa lavan ja kaupan päälle koko Visulahden.
Devinin moniulotteinen lauluääni ja hänen proge-industrial-metallinsa kirkas, värikäs, kerroksittainen äänimaisemansa täyttivät tilan ja pään niin, ettei muille ärsykkeille jäänyt tilaa. Suurin osa lauluharmonioista ja muista lukuisista päällekkäin soivista äänistä tuli tietenkin taustanauhalta, mutta kokemuksen vaikuttavuus johtui ennen muuta Devinin kajahtaneesta lavahahmosta, oudosta huumorista ja musiikillisesta neroudesta.
SUNNUNTAI
Festarin päätöspäivän aloittaneessa Cheekissä kiinnosti ennen muuta kaksi asiaa: Vetääkö se Jossun, tuon somessa kohutun kesäkumibiisinsä? Jos vetää, millaisen vastaanoton kappale saa?
Kun Jossu kesän alussa alkoi soida radiossa, moni veti herneen nenään, koska piti laulua sovinistisena. Pelättiin, että biisin sanat turmelevat nuorten itsetunnon. Annettiin ymmärtää, että yhden seksuaalisesti vapaamielisen teinitytön tarina leimaisi horoiksi suunnilleen koko sukupuolen. Kun uteliaisuuttani yritin kartoittaa nuorten omia kokemuksia nettifoorumeilta, en esimerkiksi Demin sivustolta löytänyt yhtään kommenttia, jossa kukaan olisi kertonut loukkaantuneensa.
Jossuhan soi ja oli yksi keikan tähtihetkistä. Tytöt ja pojat diggailivat yksissä tuumin. Pitäisikö Cheekiä ja Jossua silti varmuuden vuoksi vihata? Pitäisikö loukkaantua teinien puolesta, koska ne raukat eivät vielä itse osaa loukkaantua?
Tiedä häntä, ja se Cheekistä. Nyt hyppäämme ajassa noin viisi tuntia eteenpäin, jolloin System of a Down käveli lavalle ja ilman sen kummempaa kontaktia 11 000 -päiseen yleisöönsä alkoi soittaa äkkiväärää spedemetalliaan.
Serj Tankian ei myöhemminkään turhia tarinoinut. Prison Song, B.Y.O.B., Chop Suey ja muut suosikit seurasivat toisiaan ilman välispiikkejä. Keikka tuntui pakettiratkaisulta, bulkkituotannolta, mutta ei pahalta. SOAD:n hillitön groove puhuu puolestaan, ja väkinäiset kosiskeluhöpinät olisivat ikävästi katkaisseet setin kiihkeän rytmin. Yleisö pomppi, lauloi mukana ja näytti siltä, että paljon huonomminkin olisi festarikausi voinut päättyä.