Anton Vanha-Majamaa jatkaa Primavera-raportointiaan paikan päältä taskuvarkaiden kanssa kamppaillen ja Pulpin parissa herkistellen.
San Miguel Primavera Sound 2011
Barcelona, Espanja
Teksti ja kuvat: Anton Vanha-Majamaa
Terveisiä varkaiden paratiisista! Primaveran toinen päivä käynnistyi vastoinkäymisellä, joka olisi voinut päättyä huonomminkin. Festarimetroon ryysiessäni joku onnistui nappaamaan pikkulaukustani lompakon ja tyhjentämään sen seteleistä. Kukkaro löytyi lattialta, onneksi luottokortti ja festarialueelle oikeuttava Portal-kortti tallessa. Joskus onnistaa.
Matkakumppanille kävi myöhemmin illalla kurjemmin: Deerhunter-ihmismeren keskellä joku vei lompakon ja puhelimen. Varoitukset varkaista eivät ole tuulesta temmattuja ja poliisiasemalla punoittavien turistien jono kiemurtelee pitkälle. Pitäkää siis oikeasti omaisuudestanne huoli. Tilanteen vittumaisuus korostuu, kun ilman lompakossa ollutta Portal-korttia ei ole alueelle asiaa. Uutta korttia varten tarvitaan poliisin raportti, jota jonotetaan tuntikausia. Siinä ehtii moni bändi mennä sivu suun.
Festivaalien teemaksi on muutenkin muodostumassa jonotus. Katalaanien kehittämä rahakorttisysteemi Portal kaatui heti ensimmäisenä päivänä, ja tänään jonoteltiin sitten rahanpalautuksia. Se sujui onneksi eilistä sutjakkaammin, olkoonkin, etteivät lipunmyyjät nytkään juuri englantia osanneet.
Jonoja, jonoja, jonoja.
Pro-alueelta sai sentään kylmät San Miguelit suhteellisen kivuttomasti, ja ne kädessä oli kiva kävellä Llevant-lavan eteen The Nationalia kyttäämään. Kulttuuritalon ylistetyt keikat missanneena valinta oli selviö, vaikka samaan aikaan olisi ollut tarjolla Pere Ubua ja Ariel Pinkiäkin. Eikä tarvinnut pettyä: puolentoista tunnin hittimaraton muistutti taas siitä, että Matt Berningerin johtama viisikko on yksi 2000-luvun tärkeimmistä yhtyeistä ja livekunnoltaan hurja.
Belle & Sebastian taas jätti kauempaa seurattuna väljähtäneen maun, joten suorimme piskuisen Ray-Ban Unplugged -lavan eteen katsomaan Julian Lynchia. Folkahtava postrock-mikälie soi pienenpienessäkin tilassa komeasti, vaikka yleisön seasta oli mahdotonta nähdä mitään.
Teksasilainen Explosions in the Sky täytti suuren Ray-Ban-lavan alueen massiivisilla post-rock-sinfonioillaan tyylikkäästi. Keulakuvattoman instrumentaaliorkesterin esiintymisessä oli poikkeuksellista vimmaa ja kokonaistulema huomattavasti suurempi, kuin mitä neljän hengen bändiltä osaisi odottaa.
Jägermeister-lava sijaitsi aivan meren äärellä.
Samaan aikaan soittaneen Deerhunterin kuuntelu jäi lyhyeksi edellä mainitun varkauden vuoksi, ja lähellä oli, ettei missattu viikonlopun pääesiintyjääkin. Infotiskillä tehdyn selvityksen jälkeen ehdimme kuitenkin parahiksi keskelle San Miguel -alueen valtavaa ihmisjoukkiota ottamaan vastaan Jarvis Cockerin johtaman Pulpin paluun.
”No, mitäs olette puuhailleet viimeiset 15 vuotta?” Cockerin veikeä persoona kantoi esityksen, joka musiikillisesti oli vain perusvarmaa suorittamista. Mutta sehän toki riittää, kun takataskusta on heittää Disco 2000:n, This is Hardcoren ja Common Peoplen kaltaisia, kokonaista sukupolvea määrittäneitä hittejä. Perjantain mellakoitsijoille omistettu jälkimmäisin villitsi yleisön siihen hurmokseen, jonka vuoksi näillä keikoilla käydään. Cocker oli se kapellimestari, joka saattoi yleisön yhteen.
Keikalla nähtiin myös jotain aidosti ainutlaatuista. Cocker hiljensi yleisön seuraamaan, kuinka nuori mies kosi mielitiettyään aivan lavan edessä. Nainen häkeltyi, niin minäkin. Satatuhatta ihmistä hurrasi. Ja viini virtasi.
Encoreen säästetty Razzmatazz omistettiin paikalliselle samannimiselle klubille, jolla Jarviskin on nähty levyjä pyörittämässä. Viimeinen biisi jätti ilmaan kysymyksen siitä, onko Pulp tämän kesän jälkeen tässä? Rahkeita saattaisi olla kestävämpäänkin paluuseen.
Illan päättivät Simian Mobile Disco, jota kuuntelimme suosiolla Pro-alueen lepolasseilta merelle tiiraillen, sekä katalaanit vielä viimeiseen tanssihurmokseen Pitchfork-lavalla temmannut norjalainen elektro-minimalisti Lindstrøm. Ei siis huono päivä ollenkaan. Ja tänään vielä kerran, huh!
