Rock the Beach, osa 2: Huomionkipeä Jared Leto ja spontaanien kirkumisreaktioiden hämmentävyys

Rock the Beachin helteinen ja pitkä perjantaipäivä huipentui 30 Seconds to Marsiin. Mikael Helenius kertoo, jäikö päivästä sen lisäksi muuta muisteltavaa kuin erään suomalaisyhtyeen nimikko-oluen lupaama ”magnum-humala”.

Teksti: Mikael Helenius, kuvat: Jana Blomqvist (30 Seconds to Mars, Reckless Love), Eemeli Kiviniemi (A Day to Remember)

Rock the Beach: 30 Seconds to Mars, Mustasch, Reckless Love
Hietaniemen uimaranta, Helsinki
28.6.2013

Saavun festivaalialueelle säntillisen tarkasti kello kolmeksi, jolloin päivän aloittavat Haloo Helsinki! rannan isolla Nokia-lavalla ja hämeenlinnalainen punk-yhtye Rikoslaki pienellä Carlings-lavalla. Rannan toinen iso lava on nimeltään Radio Rock -lava.

Mieleen juolahtaa brittiläisen uutissatiirisivusto Daily Mashin juttu, jonka mukaan nuoret kaipaavat enemmän kaupallisuutta festivaaleille.

Pieni Carlings-lava sijaitsee lyhyen matkan päässä rannan jättimäisistä ankealla hiekkakentällä. Ristin sen mielessäni jämälavaksi. Siellä soittavat festivaalin harvat pienet ja tuntemattomat yhtyeet.

Hitlantiksen kisan voittanutta Rikoslakia kerääntyy seuraamaan viitisenkymmentä henkeä. Rumpali tervehtii Riihimäkeä ja esittelee yhtyeen Peer Güntina.

Yhtyeen musiikki on suomipunkkia Pelle Miljoonan, Ratsian ja Briardin hengessä. Sanoituksissa puhutellaan ministereitä (”sä et oo mikään vitun jumala) ja puhutaan työttömän arjesta (”työttömyys mua työllistää”).

Olli Hermanille omistetaan kappale Fashion Boy, jossa lauletaan passiivis-aggressiivisesti muotitietoisesta diskopojasta, josta ei tiedä onko kyseessä ”girl or boy”. Radioita tylyttävä Valtavirta paskaa omistetaan ”jollekin rock-radiokanavalle”.

Sanoitukset ovat kömpelöitä, mutta ainakin viestit ovat selväsanaisia ja suorasukaisia. Laulajan ääni on väritön ja nuotissa pysymisessä on punk-henkisiä ongelmia, mikä saa ajoittaiset hyvät melodiat menemään hukkaan. Äänestä puuttuu myös ärsyttävyys, josta mielenkiintoisimmat punk-laulajat muistetaan.

Rannan lavat sijaitsevat kohtuullisen etäisyyden päässä toisistaan. Hiekka pöllyää auringossa, kun yleisö liikkuu lavojen välillä. Rock the Beachissa on helppo suunnistaa. Kuunneltavan valitsemisessakaan ei ole ongelmia, kun samaan aikaan soittaa korkeintaan kaksi yhtyettä.

Radio Rock -lavalla aloittaa Mustasch. Laulaja Ralf Gyllenhammar näyttää James Hetfieldin ja Die Antwoordin Ninjan sekoitukselta.

Mustach on junttarock-yhtyeiden paremmasta päästä. Yhtyeellä on verrokkejaan parempi silmä nyansseille. Laulumelodiat ammentavat klassisesta heavysta, kappaleissa maltetaan tunnelmoida rauhassa, ja se äijäjunttaaminenkin ylittää välillä hienoisesti metallin genrerajoja.

Gyllenhammar korottaa viinapullon ja vetää ison kulauksen. ”Jaloviina!” hän huutaa. ”Rrräyyggghh!” huudahtaa kalju mies takanani.

Miksauskopin tornia koristaa lakanat, joissa mainostetaan Koff Rock Kotiteollisuus -olutta. Tölkin kyljessä on pääkallopiirrokset yhtyeen jäsenistä. Pääkallo-Hynynen näyttää apealta. Muutkin jäsenet katselevat häpeissään alaspäin.

Ehkä Kotiteollisuus-olut on pahaa? Tai ehkä yhtye pitää oikeasti enemmän jostain muusta oluesta?

En suunnitellut maistavani olutta, mutta tölkin alalaidassa lukeva ”magnum-humala” kuulostaa maistuvalta lisältä. Ja onhan oluessa ”rock-asennetta”.

Nappaan oluen kotimaisen horrorpunk-yhtye Flesh Roxonin katsomisen oheen. En sanoisi että petyin makuun, mutta häpeän optimistisuuttani. Magnum-humala (ja rock-asenne) tekivät oluesta vähemmän laimeaa kuin tavallisesta Koffista. Ei se silti hyvää ole.

Rannalla soittaa Apulanta. ”Miks te ette oo Apulantaa katsomassa?” kysyy Flesh Roxonin kontrabasisti, ja vastaa omaan kysymykseensä: ”Nehän on kaikilla festareilla”.

Flesh Roxonin aloitusnauha on vanhaa kauhuelokuvamusiikkia. Lavalla on pääkalloristejä ja hautakiviä. Soittajien naamat on maalattu valkoisiksi.

Kauhuestetiikka voisi olla hyvä tapa erottautua muista kotimaisista rock-yhtyeistä jotka taistelevat soitoista Radio Rockilla ja Cityllä, mutta kauhu ei kuulu yhtyeen musiikissa. Flesh Roxonin kappaleet ovat väritöntä punkrockia. Kauhuilu kuuluu ainoastaan lyriikoissa. Missä kauhusamplet, theremin tai vaikka kirkkourut?

Oli Volbeatista mitä mieltä tahansa, ovat yhtyeen fiftarivaikutteet juuri se juttu, joka erottaa sen muista vastaavista yhtyeistä. Flesh Roxonin puolittainen kauhuteema tuntuu hukatulta mahdollisuudelta olla kiinnostava.


A Day to Remember. (Klikkaa nähdäksesi suurempana)

A Day to Remember on floridalainen metalcore-yhtye, jota on kerääntynyt katsomaan iso joukko nuoria faneja. Yhtye aloittaa tiukasti. Ensimmäiset kappaleet ovat vaikeasti hahmotettavaa, poukkoilevaa metalcorea, josta ei kovin montaa melodista hetkiä löydy.

Kentälle syntyy moshpitti, jossa värikkään kesäisesti pukeutuneet nuoret tönivät toisiaan. Miksi kukaan viitsisi riehua ja töniä muita näin kivalla kelillä?

Tarkemmalla katselulla nuoret näyttävätkin lähinnä juoksevan ympyrää hyvässä hengessä. Iloista kesätoimintaa! Ei kuolonmuureja, paljain jaloin rantahiekassa juoksentelu on hauskempaa.

Myöhemmin tulevat kappaleet ovat melodisia ensimmäistenkin puolesta. Välillä voisi väittää, että lavalla soittaa Blink-182 tai jokin vastaava. Kappaleet ovat suoraviivaista poppia, eikä kaikissa ole metalcorea edes nimeksikään.

Loppukeikasta yhtyeen laulaja Jeremy McKinnon orkestroi toisen moshpitin, jonka halkaisija on noin 50 metriä. Lisää ihmisiä juoksee ympyrää. Hiekka pöllyää auringossa.

”What is the matter with you? You’re crazy! What would your parents think?” laulaja mylvii.

Yhtyeen soittaessa kentän oikealle puolelle syntyy pitkä ja kiemurteleva jono 30 Seconds to Mars -faneja. Jonon alku on eturivin oikeassa reunassa.

Miten jono oikein toimii? Vetäytyvätkö A Day to Rememberin kuulijat keikan jälkeen taaksepäin, jolloin jonottajat siirtyvät rauhallisesti eturiviin? En jää seuraamaan vaihtoa, mutta ihailen järjestelmän olemassaoloa.


Reckless Love. (Klikkaa nähdäksesi suurempana)

Ruokatauon jälkeen siirryn seuraamaan Reckless Lovea. ”Tissit, huhhuh!” huudahtaa Olli Herman ilmeisesti nähtyään jotain yleisössä. Yhtye aloittaa kappaleen Night on Fire, joka muistuttaa oudon paljon Shakiran hittiä Whenever, Wherever.

Reckless Loven yhteydessä puhutaan paljon plagioinnista. Yhtyeen hitteihin on imetty häpeilemättömän suorasti palasia esikuvien kappaleista. Yhtyeessä ei ole juurikaan mitään uutta, mutta sen kappaleita on silti ihan mukava kuunnella. Ainahan niitä voi vaikka vertailla vanhoihin hitteihin.

”Haluuttekste haastetta? Tää on uus biisi”, Herman huutaa.

No mikä ettei!

Kitaristi aloittaa riffin, joka kuulostaa Mötley Crüelta. ”Na-na-na-na / ooo-ooou / give me bad lovin'” Herman laulaa kertosäkeessä.

Haastetta.

Seuraavana soittaa AC/DC-pastissi Airbourne. Yhtyeen viimeinen kappale, erinomainen Runnin Wild vaihtuu lennosta AC/DC:n Dog Eat Dogiin ja Judas Priestin You’ve Got Another Thing Comingiin.

Se on pieni ele, jolla yhtye tiedostaa rehellisesti kappaleidensa suhteen esikuviin. Olisiko Reckless Lovelle mahdollista tehdä samaa?

Illan päättää 30 Seconds to Mars. Lavan reunoihin ilmestyy kaksi pukumiestä, kasvoillaan kaasunaamarit. Yleisö hurraa ajoittain, niin kuin ennen isoja konsertteja tehdään. Jos bändi vaikka saataisiin hämättyä astumaan lavalle etuajassa.

Skriinien kuvaajat kuvaavat vaivaantuneesti poseeraavia tyttöjä eturivistä. Otokset ovat juuri sen verran liian pitkiä, että poseerausta täytyy vaihtaa ainakin pari kolme kertaa.

Nauttiikohan joku skriinivastaava vaivaantuneista poseerauksista?

Jared Leto syöksyy lavalle. Takanani seisova tyttö tuntuu tukehtuvan spontaaniin kirkumisreaktioonsa.

Jared Leton housut ovat hassun raidalliset. Kasvoillaan hänellä on aurinkolasit ja yllään pitkä, musta takki. Jared vilauttaa paljasta olkapäätä, ja yleisö kirkuu.

Kolmantena tulevan Search and Destroyn aikana taustalla pyörii kappaleen sanat. Ne ovat täynnä isoja lauseita, kuten ”Found my faith living in sin / I’m no Jesus but neither are you my friend”.

Leto käskee yleisöä nostamaan etusormet kohti taivasta. Seuraavaksi hän keskeyttää hartaan kappaleen huudattaakseen yleisöä ja kuvailee tarkasti henkilöitä yleisöstä, joita vaatii hyppimään.

”What the fuck is your problem, buddy?” Leto kysyy kaukana seisovalta mieheltä joka ei hypi, ja vaatii häntä nostamaan kätensä ilmaan. Ele on samanaikaisesti veikeä ja oudon ahdistava.

Akustisena soitetun Hurricane-kappaleen ”Do you really want me?” -lauseen kohdalla Leto hiljentyy ja katsoo yleisöä kysyvästi.


30 Seconds to Mars. (Klikkaa nähdäksesi suurempana)

Letolla tuntuu olevan hyvin lyhyt keskittymiskyky. Kappaleiden välissä hän ihailee auringonlaskua, etsii eturivistä löytämälleen kengälle omistajaa, haaveilee uimaan menemisestä tai laulaa kiertuetyöntekijälle onnittelulaulun.

Kappaleiden välissä Leto ennen kaikkea jutustelee yleisölle ja poimii ihmisiä nousemaan lavalle eri syistä. Sinä joka seisot kaverisi olkapäillä! Te neljä jotka heilutatte 30 Seconds to Mars -lippua! Sinä joka kannat pakastepizzaa!

Pakastepizzatyttö seisoskelee lavan reunassa pienen tovin ja odottaa Leton tervehdystä. Leto ehti kuitenkin jo unohtaa. Järjestäjä tulee kohta hakemaan tytön muiden joukkoon. Lopulta kasassa on noin kolmikymmenpäinen joukko ihmisiä, jotka tanssivat lavalla yhtyeen viimeisen biisin ajan.

Keikka paljastaa, miksi 30 Seconds to Mars myy jäähalleja tyhjäksi: Leto on suuri persoona, joka kuitenkin ottaa vapautuneesti kontaktia yleisöönsä, ja tekee esiintymisestä ison ja tärkeän tapahtuman.

Yhtyeen musiikki voi tuntua pömpöösiltä ja tyhjänpäiväiseltä tunnepaatokselta, mutta esiintymiseen liittyy vahvoja tuntemuksia. Oli kyseessä sitten fanien tarve päästä Jared Leton lähelle tai Leton välillä oudoksi äityvä tarve saada huomiota vähintäänkin joka ikiseltä yleisön edustajalta.

Lauantain raportti saapuu lähipäivinä. Siinä on positiivisiakin keikka-arvioita.