Stratovarius, Children of Bodom ja Nightwish kilpailivat parhaasta keikasta – kuka voitti? Sauna Open Airissa festarin avauspäivänä vieraillut Jaakko Kilpeläinen kertoo aiheesta näkemyksensä.
Teksti: Jaakko Kilpeläinen, kuvat: Katja-Emilia Lillsunde
Sauna Open Air
Tampereen stadion
8.6.2013
Auringon korventamia kaljavatsoja. Aareittain tatuoitua ihoa. Lapsia bändipaitoineen, kuulosuojaimineen ja vanhempineen. Ja maastoshortseja, sadoittain maastoshortseja, vaikka ”maasto” koostuu stadionkatsomosta, juoksuradasta ja futisnurmea suojaavista muovimatoista.
Tältä näyttää tamperelainen metallifestivaali vuonna 2013. Sauna Open Airin päälava on sitten viime käyntini siirtynyt Ratinanpuistosta viereisen stadionin sisälle. Pienempi lava on stadionin vieressä. Muutosta ei ole syytä valitella: entistä siistimpi ja mukavampi ympäristö tuhansine tuoleineen sopii keski-ikäistyvän heavykansan tarpeisiin.
Saman segmentin tarpeita palvelee myös lauantain ohjelmisto. Päälavan neljästä esiintyjästä kolme on kansainvälisesti menestyneitä kotimaisia, jotka ovat tehneet parhaat levynsä 10–15 vuotta sitten. Ja se neljäs on Opeth, maamme heavyfestareita vuosikausia kolunnut ruotsalaissuosikki.
Kolmen aikaan iltapäivällä päälavaa koristaa taustakangas, jossa eeppinen enkeli miekkoineen liitelee tulisen kaupungin ja salamoivan taivaan välissä. David Duchovnyn hyvältä kaksoisveljeltä näyttävä Timo Kotipelto laulaa melodioita, jotka kuulostavat tunnussävelmiltä lauantaiaamun anime-toimintapiirrettyille tai tasohyppely-ammuskeluvideopeleille.
”On illan viimeisen hitaan aika, käsittääkseni. Kelloa en näe, mutta en uskalla riskiäkään ottaa”, Kotipelto spiikkaa keikan lähetessä loppuaan. Niin, miksipä ottaa riskejä.
Päätöskappale on tuttu ja turvallinen fantasiahevihitti Hunting High And Low.
Väkeä on ehkä muutama tuhat, murto-osa stadionin kapasiteetista, ja suurin osa siitä on anniskelualueella tai katsomossa, kaukana lavasta. Tämä kaikki saattaa toki johtua kellon vähäisyydestä.
Alexi Laiho.
Energisestä esiintymisestään tunnettu Children of Bodom ei sekään varsinaisesti villitse festarikansaa keikan avaavalla uuden levyn Transferencella. Eikä sitä seuraavalla Needled 24/7 -klassikollakaan bändin parhaalta levyltä, vuoden 2003 Hate Crew Deathrollilta. Päiden yllä viuhuu vain muutama nyrkki, nekin veltosti ja hajamielisesti, kuin automaattiohjaukselle unohtuneina.
Alexi Laiho yrittää saada yleisöön ääntä räyhäämällä: ”Mä en kuule mitään saatana!” Living Dead Beat käynnistyy. Lisää väkisinhuudatusta.
Laiho on yhtä energinen kuin lavalla aina – moshaa, räkii, pyörittelee kitaraa kuin jive-partneriaan – mutta energia ei tällä kertaa oikein ulotu yleisöön vaan jää kiertämään kehää Laihon ympärille. Välispiikit ovat lyhyitä ja mitäänsanomattomia, tyyliin ”Tampere, perkele!”. Laiho siis muistaa, missä kaupungissa on. Hyvä, mutta ei riitä. Esiintymisestä puuttuu keikkapaikkakohtainen läsnäolo, se yleisölle kullanarvoinen vaikutelma, että artisti esiintyy juuri meille ja ehkä jopa arvostaa meitä.
Yleisö kyllä herää myöhemmin. Sen mielestä keikan tähtihetkiä näyttävät olevan Angels Don’t Kill, Everytime I Die ja muut death metalin merkkiteokset kymmenen tai useamman vuoden takaa.
Opeth puolestaan tuo mieleen sen Kummeli-sketsin, jossa muusikkovirtuoosit julistavat: ”Tärkeintä on, ettei tee elämässä virheitä.”
Opeth ei tee virheitä, ja lavalla se ei yllätä hyvässä tai pahassa. Se soittaa kymmenminuuttiset proge-eepoksensa tyylikkäästi ja kellontarkasti niille, jotka ovat teoksiin kotikuuntelussa mieltyneet. Livenä Opeth on aina ollut vähän ryppyotsainen ja tylsä.
Sivulavalla soittava Finntroll sen sijaan yllättää. Sen humppaheavy näyttää vetoavan. Kuulijat hymyilevät, osaavat laulujen sanat ulkoa ja tanssahtelevat kuka milläkin hassulla tyylillä.
Kellon lähestyessä kahdeksaa kuitenkin käy selväksi, keiden takia ihmiset ovat Ratinaan tulleet. Väkimäärä näyttää tuplaantuneen parissa tunnissa, ja kun Nightwish saapuu lavalle, kädet ovat terhakkaasti pystyssä ja huuto kuulostaa kiitolliselta.
Liekit, ilotulitteet ja jättinäytön animaatiot tuovat ihan kivaa lisäfiilistä, vaikka ne eivät täysin pääse oikeuksiinsa Suomen keskikesän ilta-auringossa. Tehosteita enemmän lavaa lämmittää ja valaisee yhtyeen uusin laulaja, hollantilainen Floor Jansen.
Tämä on Jansenin vasta toinen esiintyminen Nightwishin kanssa Suomessa. Niinpä moni kuulija katsoo nahka-asuista kolmekymppistä laulajatarta uteliaana, sen näköisenä että ”näytähän nyt onko sinusta mihinkään”. Muutaman kappaleen jälkeen katsomon tuoleissa jo mumistaan hyväksyvästi: ”yllättävän hyvin tää vetää”.
Jansen ei täytä edeltäjiensä Tarja Turusen ja Anette Olssonin saappaita – Jansen pyyhkii näillä lattiaa ihan omat saappaat jalassaan.
Jansen tulkitsee Turusen levyttämät oopperaulinaosuudet Tarjaa ilmeikkäämmin. Jopa Nightwishin paras kappale Bless the Child, jota pidin tähän asti niin Tarjalle luotuna biisinä kuin biisi voi olla, taipuu Jansenin käsittelyssä entistä hienommaksi. Myös pop-ääniseen Olssoniin verrattuna Jansenin laulussa on enemmän eloa ja pelivaraa. Lavakarismaa Jansenilla on suunnilleen yhtä paljon kuin edeltäjillään yhteensä.
Lyhyesti sanottuna: Jansen tekee Nightwishistä paremman bändin kuin se oli ennen Jansenia. Sopii toivoa, että tämän luonteikkaan laulajan määräaikainen virka vakinaistettaisiin.
