Lyödään, hakataan, potkitaan – Tavastialla esiteltiin, miten kielisoitinkin on tavallaan lyömäsoitin

Newyorkilaistrio A Place to Bury Strangers palasi rikospaikalle neljän vuoden tauon jälkeen. Savukone puhkui, strobovalo välkkyi ja kitara kirskui edelleen korvia ihanasti piinaten. Jukka Hätinen raportoi.

Teksti ja kuva: Jukka Hätinen

A Place to Bury Strangers
Tavastia, Helsinki
1.10.2013

A Place to Bury Strangersin vuoden 2009 Tavastian-vierailusta päällimmäisinä muistoina ovat savukoneen usva, yletön strobotykitys sekä lujaa kirskuva kitara. Trion iskevimmät sävellykset sisältävä Worship-albumi mahtuu edelliskeikan ja eilisen, niin ikään Tavastialla nähdyn, väliin. Odotuksia siis oli.

Neljän vuoden kuluttua päällimmäiset muistot eilisestä konsertista lienevät tismalleen edellä luetellut. Lisättäköön, että vähäpuheinen kolmikko oli lavalla eläimellisempi kuin aiemmin. Sen, mitä vankalta savuverholta sinne näki.

Ensimmäisten kappaleiden soidessa mieltä painoi yllä lueteltujen seikkojen puute. Kyllähän täällä pitäisi enemmän savua olla, ei minun tarvitse edessä seisovan takaraivoa analysoida. Onhan nämä vihreät ja punaisetkin valot ihan kivoja, mutta. Aika on varmaankin kullannut kuulohavainnot, eihän täällä korvatulppiakaan kaipaa.

On sivuseikka, lieneekö vika hektisesti pyörivän nykymaailman pilaamassa keskittymiskyvyn puutteessa vai mulle-kaikki-heti-nyt-aatteen alitajuisessa omaksumisessa. Anarkistisesti kitaraansa runnonut Oliver Ackermann ja bassoansa vahvistimeen takonut Dion Lunadon saivat fokuksen siirtymään oikeaan kohteeseen.

Neljäntenä kappaleena kuultuun You Are the Oneen mennessä miksaaja oli hilannut äänenpaineen tasolle joka tuottaa mielihyvää, kihelmöi niskavilloja ja saa soittimet tuntumaan. Savukoneen hönkä nieli viimein Tavastian ja millisekunnin mittaiset välähdykset häikäisivät silmiä bassorummun tymäkän potkun tahdissa.

Lähes ilmeetön laulu on hukkumaisillaan äänivalliin My Bloody Valentinen lailla. Suriseva kitara lainailee The Jesus and Mary Chainin Psychocandyn maisemia. Mainitsematta ei voi jättää trion kotikaupungin New Yorkin sekasortoista kirskuntaa ja epäsovinnaista heittäytymistä Velvet Undergroundin ja Swansin muodossa. A Place to Bury Strangers on helppo ynnätä vaikutteidensa summaksi. Se ei kuitenkaan ole salonkikelpoinen post-punk-orkesteri, vaan ennemminkin tuittupäinen ja arvaamaton noise rock -bändi.

Worshipin toinen single And I’m Up on ainoa kappale, joka soi niin puhtaasti, että sen tunnistaa välittömästi. Muuten meluvalli on niin kokonaisvaltainen, että on pinnisteltävä saadakseen sävelkuluista kiinni. Asiaa ei auta kielisoitinten toistuva hakkaus, heittely ja potkiminen. Bändi taistelee veitsenterällä näyttävän kaaoksen ja teennäisen ylilyönnin välillä.

Tiistai-illan lopetuksena toimii vauhdikkaan bassojuoksutuksen kuljettama vuoden 2009 Exploding Head -pitkäsoiton päätösraita I Lived My Life to Stand in the Shadow of Your Heart. Strobovalo revitään irti seinästä toimittamaan plektran virkaa. Yltyvä mökä ja melske vapauttaa endorfiiniä kehoon katsellessa kuinka soittimet pahoinpidellään lunastuskuntoon.