Musen lavashow oli Pasilassa niin virheetön, että pienimmätkin kauneusvirheet pistivät silmään huolella rakennettujen videokollaasien, laservälkkeiden ja valomerien keskeltä.
Teksti: Vilho Rajala, kuva: Jana Blomqvist
Muse, Deap Vally
Hartwall-areena, Helsinki
10.12.2012
En oikein tiedä, missä vaiheessa Musesta tuli niin suosittu bändi, että se buukataan keikalle Olympiastadionille. Näin on nyt käynyt ja lipunmyynti alkaa perjantaina. Maanantainen Hartwall-areena oli viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty, joten kysyntää luulisi riittävän.
Eikä ihme, sillä Musen liveshow on kaikessa mahtipontisuudessaan ja visuaalisessa tulituksessaan sangen viihdyttävä.
Illan aloitti kalifornialainen Deap Vally -duo, joka tarjoili rouheata kitarasoundia ja kulmikasta rumpalointia. Vaikka Lindsey Troyn laulussa on kiistatta sitä kuuluisaa asennetta, duomuotoisen bändin ilmaisu jäi väkisin vähän ontoksi. Vaadittaisiin kovia riffejä tai hirmuisesti energiaa, mieluiten molemmat. Täytyy tässä nyt mainita sellainen yhtye kuin The White Stripes.
Hienot esiintymisasutkaan eivät auttaneet. Deap Vallyn rahkeet eivät hallikeikalle tällä haavaa riittäneet, ja pääbändi jätti sen armotta silkaksi sivuseikaksi ja kuriositeetiksi.
Matthew Bellamylla oli ollut nilkkamurtuma vastikään, mutta sitä ei kyllä huomannut. Bändin lavaolemus ei tosin perustu mihinkään päätähuimaavaan kohkaamiseen vaan rauhallisempaan koreografiaan. Esityksen teho ei nouse niinkään yhtyeestä itsestään – vaikka soitto on toki virtuoosimaista – vaan visuaalisesta näyttävyydestä.
Lavarakennelma oli sangen korskea kuten odottaa sopikin. Välillä tuntui, ettei lavalla ole yhtäkään esinettä, jossa ei jokin valo vilkkuisi tahi videokuva pyörisi. Virheetön soitto sai seurakseen virheettömän visuaalisen laajennuksen, tarkkaan mietityn kollaasin ja lasershow’n. Aikoinaan suurieleisellä vaihtoehtorockilla aloittanut bändi on ampunut sekä musiikkinsa että etenkin liveshow’nsa vuosien varrella avaruuteen.
Ylösalainen videopyramidi vaihtoi muotoa moneen otteeseen keikan aikana ja sai aikaan ihastunutta kiljuntaa yleisössä. Aina kun show esitteli jonkin uuden visuaalisen kikan, areena räjähti.
Kun keikka on alusta loppuun viimeistelty ja loppuun asti ajateltu kokonaisuus, pienetkin kauneusvirheet osuvat silmään. Nyt puhutaan todella pienistä asioista, kuten vesipulloista rumpulavan reunalla ja basisti Chris Wolstenholmen mikkiständin repsahduksesta kahdeksi sekunniksi.
Keikan kohokohta oli uuden levyn supermahtipontinen Follow Me, jonka aikana alataajuudet tärisyttivät koko areenaa. Ymmärrän oikein hyvin, miksi tämä ihmisiä puhuttelee.
Soitto oli halki koko keikan eleettömän taidokasta. Nämä miehet soittavat biisinsä vailla suuria pinnistelyjä, tuosta vain. Lätkähalleissa muutenkin soiva Uprising oli hyvä esimerkki siitä, miten vaivattomasti Muse saa mahtipontiset kappaleensa livenä lentoon.
Hupaisaa oli se, että ainoastaan rumpali Dominic Howard vaihtoi asua keikan aikana humoristiseen veryttelypukuun. Sääliksi kävi hiukan ulkojäsen Morgan Nichollsia, joka soitti kiippareita, kitaraa ja perkussioita päätrion varjossa. Kirjaimellisesti varjossa, koska muuta bändiä hellineet spottivalot eivät häneen koskaan osuneet.
Kun kuulin Sunburn-biisin ensi kertaa joskus vuonna 1998, en osannut päättää pidinkö siitä vai en. Tämän keikan jälkeen en vieläkään osaa sanoa, pidänkö Musesta vai en. Juuri siinä piilee bändin voima. Se operoi rajapinnassa monella tavalla. Se saa taatusti aikaan reaktion, eikä ole lainkaan selvää, onko se ärsytystä vai viehätystä. Pidän siitä. Pisteet Matthew Bellamylle.
Settilista:
Unstustainable
Supermacy
Hysteria
Panic Station
Resistance
Seper Massive
Animals
Explorers
Sunburn
Time Is Running Out
Liquid State
Madness
Follow Me
Undisclosed
Plug In baby
Stockholm
Isolated System
Uprising
Knights
Starlight
Survival