Stuck Inside of Merihaka with the Lepis Blues Again: Seksihullut, The Seekrets ja Liimanarina Sir Oliverissa 2.4.

Monet sodat käynyt Jean Ramsay vietti lauantai-illan Merihaassa Missi ja Jääkiekkoilija -kiertueen päätöskeikalla. Matkan varrelle mahtui seksihulluja, salasuuksia, liimanarinaa ja muuta mukavaa.

Teksti ja kuva: Jean Ramsay

Sir Oliverin edessä on jono.

Sanotaan se uudestaan: Sir Oliverin edessä on jono. Tekee mieli soittaa iltapäivälehtien vinkkinumeroon, sillä elämme totisesti lopunaikoja, kun merihakalaisen hehtaari-räkälän edessä on lauantai-iltana jono.

Syynä jonoon ei kuitenkaan ole joku niistä tavanomaisista esiintyjistä, jotka tälläisissa paikassa yleensä esiintyvät (kuten oven vieressä olevassa fantastisesssa julisteessaan Ray Banit päässä ja Stratocaster puolitanassa patsasteleva MiGuitar). Ei, tänä iltana Sir Oliverin on vallannut kolme perinteisesti Kallion Lepakkomiehessä majaa pitävää yhtyettä: Seksihullut, The Seekrets ja Liimanarina. Ja sekös ovimiestä vituttaa.

“Miten sä pääsit ulos ovesta?”, tivaa epäluuloinen mustapaita otsisuoni pullottaen. Aurinkolasipäinen farkkuliivehin sonnustautunut tupakkatauolta palaava tyyppi osoittelee ovea ja sopertaa jotain hämmentyneenä, värjötellessään kylmässä illassa paitahihaisillaan. “Ei sillä oo takkia päällä! Eikö sulla oo silmiä päässä?!” huutaa turhautunut jono.

Lopputulos: kaveri ei pääse sisään. Ravintola on puolityhjä, mutta narikka täynnä. Ovimies näyttää siltä että kohta tapahtuu pikku-uutisia. Tämähän alkaa hyvin.

Sisällä Seksihullut veivaa täysillä musikkiaan, jota julisteessa kuvaillaan sanoilla “northern (korean) soul”. Punkilta kuulostaa tänne ulos, mutta ei siitä sen enempää, kiitos fantastisen ovijärjestelyn.

Kun Seksihullut lopettaa, pääsen vihdoin sisään. Lastentarhalta ja 1980-luvulla pohjaan uponneelta ruotsinlaivalta näyttävässä baarissa meno on kuin alaskalaisen kalastajakylän ainoassa baarissa: biljadipallot napsahelevat, jengi hoippuu vessoihin päin ja tikkataulujen edessä pidetään kokousta. Valot välkkyvät ja musa soi.

Eteen harppailee kolmimetrinen hujoppi kuulokkeet korvilla. ’Toihan on hyvä idea’, ajattelen, ’omat musat mukaan niin ei ainakaan pety’. Kaveri lukee ajatukseni, pysähtyy ja nostaa luurit korvilleni. The Clash soi. Nostan peukun pystyy, kaveri tekee samoin, ottaa luurit ja jatkaa vessoille päin.

Baarin eteen on pakkautunut valtava määrä väkeä. Kaksi intialaista herrasmiestä pumppaa olutta tuoppeihin sitä mitä kerkeävät, ja silti tungos tuntuu sietämättömältä. Viiden minuutin odotuksen jälkeen saan vajaan tuopin puolikylmää Karjalaa ja maksan siitä 4,50€. Perseraiskuu-hommat kohdallaan. En olisi odottanut, että joskus tulisi Lepakkomiestä ikävä, mutta nyt tulee.

(En nyt aio paneutua Lepakkomies-gateen tätä enempää, mutta sanottakoon, että nykyisellä asenteella ravintolalla on mahdollisuus ryssiä hommat kunnolla. Mielestäni 22-vuotias ihminen voisi kuunnella ennemmin kuin mesota ja uhkailla. “Hajota ja hallitse” ei välttämättä toimi näissä piireissä. Bändejä viime vuodet paikkaan buukannut Ville Metsola olisi ansainnut arvokkaasta kultturityöstään toisenlaista kiitosta kuin sen kylmän kyydin, minkä omistajanvaihdoksessa sai. PIF:ssä nämä asiat on käsitelty juurta jaksain, lukekaa sieltä.)

No, The Seekrets aloittaa. Tai yrittää aloittaa. Piuhat pätkivät, kitara ei kuulu. Biisin vihdoin alkaessa päästään kertsiin asti, ja kiipparisti huutaa: ”Apua! Mulla ei oo piuhaa!”. Yleisö kuitenkin kannustaa, sillä tämä ilta on täynnä rakkautta.

Pienten alkuvaikeuksien jälkeen yhtye pääsee käyntiin. Kitaristi-laulaja Aiju Salmisen primitiivis-naivistinen kitarointi rakentaa mukavan bassotuhnuista pohjaa, jonka päälle hänen siskonsa laskee hyytäviä säveliä kiipparistaan. Jossain taustalla rumpali paukuttaa ammattitaitoisesti, mutta sisarten leikkisälle tasolle pääsemättä. Kolmantena biisinä tulee cover Briardin I Really Hate Ya’sta. Tyylitietoista ja rohkeaa.

Huomaan eturivissä seisovan vanhan suosikkini, jota kutsuttakoon paremman puuttessa nimellä Känninen Asiakas. Tämä tyyppi tuli kaukaisina levykauppiasaikoina aina sylki roiskuen mouhuamaan tiskille Hurriganesista ja muusta kaanonukkojen musiikista. Kun levykauppaa suljetttin ja viimeisestä viikosta kuvattiin dokumenttielokuvaa, oli Kännisen Asiakkaan merkittävä kontribuutio kameran huomattuaan kulkea liikkeessä ja huutaa täyteen ääneen naama punaisena “Uuge Kojola on homo! Uuge Kojola on homo!”. Syytä emme koskaan saaneet tietää. Vahva mielipidevaikuttaja, kuitenkin.

Känninen Asiakas tuijottaa Aiju Salmista sen näköisenä että kohta tulee mielipiteitä. Näen nenäpäästä, miten kaljaiset synapsit paukkuvat, kun trion työskentelyä verrataan Hurriganesiin. Mielipidettä ei kuitenkaan tule. The Seekrets voittaa Kännisen Asiakkaan puoelelleen! Juhlistan tätä poikeuksellista tapahtumaa hakemalla toisen tuopin ylihintaista kuraa.

Kuten yleensä, törmään tuttuihin ja kiinnitän seuraavan kerran huomion Seekretsiin vasta kun minulle huomautetaan yhtyeen soittavan Paranoidia. Versio on loistava, sillä en tunnista siitä alkuperäistä kappaletta. Toinenkin peukku rohkeudesta. Klassikkoja kannattaa aina sovittaa uudestaan. Kysykää vaikka Poverty Stinksiltä.

Pian Seekrets jo lopettaa ja seuraava puolituntinen kuluu iloisissa sosiaalisissa merkeissä. Paljon on tuttuja paikalla ja tunnelma on mukavan kotoinen. Mitä nyt valot ovat liian kirkkaat ja ravintolan jukeboksita pulppuava musiikki on hirvittävää paskaa.

Havahdun siihen, että Liimanarina kiipeää lavalle. Suuntaan eturiviin tuoreen tuopin kanssa. Bändi virittelee. Ja virittelee. Kompuroi. Katselle lattiota. Ignoroi yleisön huutoja, mitä nyt Olli Pauke välillä jupisee itsekseen.

Rakastan näitä ihmisiä.

Olen puolen vuoden aikana nähnyt Liimanarinan (tai The Puutteen, tai LiimaVITUNnarinan, tai LiimaFUCKINGnarina, take your pick) kolme kertaa, ja joka kerta on hieman erilainen. Tämä bändi elää ja kuolee keulahahmonsa myötä, niin voimakkasti bändi henkilöityy Olli Paukkeeseen.

Tänä iltana Pauke on terässä, vihdoin oikealla paikalla lavan keskipisteessä. Maakuntia kiertänyt Missi ja jääkiekkoilija -kiertue tuntuu palauttaneen miehelle mieleen sen ajan, kun Liimanarina ei ollut kaikkein rakastama. Oulun Nuclear Nightclub torstai-iltana 6€ lipuilla ei varmastikaan ole yhtä hurmoksellinen kuin Lepis perjantai-iltana omiensa edessä.

Kuinka Aku Ankasta tehdään poliisi pärähtää viimein käyntiin. Kattilankansia kalisuttevalla taustalaulajattarella kasvanut yhtye kuulostaa jumalaisen hyvältä. Soundit ovat selkeät ja hyvä vittuuntuneisuuden terä kuljettaa hommaa eteenpäin. Bassossa vakauttavana elementtinä on tänä iltana/tällä kiertueella Temmi Kongin Roope, joka tuntuu muutenkin häärivän koko illan isänä. Ja mikäs siinä, onhan mies tosiaan julkaissut kaikkien illan orkesterien levyjä äskettäin, ja niiden (The Puute plays Liimanarina: Live at Lepis, Seksihullujen debyytti ja The Seerketsin 7”) kunniaksi koko kiertue on laitettu pystyynkin.

Huojun eturivissä virne kasvoillani. Bändi on tänä iltana aivan murhaa. Jollain tasolla tämä on unelmien täyttymys. Ei siinä mitään, kyllä Liimanarina on tavallaan parhaillaan kännisenä hajoamispisteessä huojuessaan, mutta sellaisena liian avoin bändin nerokkuutta ymmärtämättömien kusipäähomekorvien kritiikille. NAUTIN siitä, että yhtye veivaa helvetinmoisella tarkkuudella näitä tarroilla, muovinarulla ja purukumilla koossa pysyviä laulujaan. Kritisoikaa tätä, urpot.

Huudan “Maailma homojen vankina”. Yhtye soittaa sen. Aston Villa seuraa perästä. Tänä iltana kaikki on kohdallaan. Hymyilyttää.

Olli Paukkeen kitarassa ei lue enää “TÄMÄ KITARA TAPPAA SUOMI POPIN JA HIP HOPIN”, vaan sen tillala on selkeä vaalislogan “MINÄ JA JAMMU SILTAVUORI ÄÄNESTÄMME ILKKA KANERVAA”. Ajan hermolla kuten aina. Kyllä minä tältä mieheltä otan tietoni yhteiskunnasta mielummin kuin STT:ltä tai Maikkarin uutisista.

Herään kymmenen tunnin päästä patjalta olohuoneen lattialla.

Täydellinen ilta.