Clannad: In A Lifetime, The Farewell Tour
24.4.2022
Kulttuuritalo, Helsinki
Kulttuuritalon nurkalla myhäilee Sami Hedberg. Julisteen mukaan hänellä on ollut täällä keikka 22. huhtikuuta. Hiukan liian äskettäin. Kokovartalomiehen muisto nielee Alvar Aallon punatiilisen työväenlinnakkeen.
Clannadin konsertti on alkamassa.
Yleisö virtaa sisään ohuena nauhana, hämillään. Me emme enää osaa kahden vuoden tauon jälkeen käydä keikoilla. Sirppiliiterin uumenissa tunnelma alkaa onneksi keventyä, kun katse hakee baaritiskin. Taide kaipaa polttoaineensa. Mutta heti takaisku! Baarista ei saa Fernet-Brancaa. Ammattilaisten suosima katkero on litkitty viimeistä molekyyliä myöten loppuun. Hedberg, perkele. Tilaan ja saan korvaavaksi tuotteeksi Branca Menthan. Onhan se pohjimmiltaan samaa tavaraa, vaikka sokerikuorrutuksella.
Koostumukseltaan Clannadin yleisö on pähkinä purtavaksi. Harmaahapsisempaa osastoa, mutta muuten mitään yhteistä määrittävää tekijää ei näy. Clannadilla on vahva fanipohja, mutta sitä ei ole sidottu yhteiskuntaluokkaan, sukupuoleen tai pukukoodiin. Hippejä ja möhiksiä rinta rinnan.
Clannadin suurin suosio osui 1980-luvulle, jolloin yhtye murtautui ulos folkpiireistä ja kynäili hittilevyjä toisensa perään. Etenkin soundtrackit, joita bändin työpöydälle alkoi karttua, auttoivat musiikinkuulijoita löytämään erikoisen gaelinkielisen muusikkoperheen. Mutta se oli silloin. Nyt orkesteri on viimeisellä kiertueellaan.
He saapuvat, Pól, Máire ja Ciarán. Clannadin eturivin sisaruskolmikko. Heitä tervehditään ihastunein aplodein. Veljekset kaivavat käsiinsä kitarat, sisko käy lauluhommiin. Buachaill Ón Éirne, kappale Clannadin suuruuden ajoilta. Herkkä balladi lähtee hitaasti levittäytymään pitkin isoa konserttisalia sitä koskaan oikein täyttämättä.
Hillitty aloitus laskeutuu hillitymmäksi, kun soittimet jätetään pois ja pakitellaan kauas Donegalin takamaille, menneisyyteen ohi seitsemänkymppisten muusikoiden natisevien polvien. Iloinen lasten tanssilaulu esitetään a cappella. Máiren äänessä on käheyttä, flunssaa, ikää tai katupölyä. Kaikesta on viisikymmentä vuotta ja niihin vuosiin mahtuu aivan liikaa kilometrejä, miehiä, viinaa ja kokaiinia. D’Tigeas a damhsa dom? D’Tigeas a damhsa damhsa damhsa!
Bändi esittää vielä yhden balladin aivan olemassaolonsa alkumetreiltä ennen kuin siirtyy instrumentaalien pariin. Sisarukset pitävät kolmen lauseen miniluennon ”Sokean harpistista”. Tämä 1600-luvulla elänyt Irlannin kansallismuusikko harrasti kuulemma kahta asiaa elämässään: viskiä ja naisia. Uutinen ei aivan täydellisesti yllätä ketään irlantilaiseen kulttuuriin edes etäisesti perehtynyttä musiikinkuulijaa.
Joka tapauksessa Máire pääsee lepuuttamaan äänihuuliaan harppunsa takana, kun hän yhdessä yhtyeen kanssa esittelee soittotaitojaan. Harpun terävät näppäilyt pehmennetään basson värähdyksillä ja hukutetaan lopulta tinapillin kelttiläiseen ujellukseen. Liidämme lokin lailla korkealla Vihreän saaren yläpuolella. Yleisö kuuntelee jähmettyneenä: biisit ovat kauniita, mutta eivät kaikkein tutuimpia suomalaisille.
Máire Brennan ja Noel Duggan. Kuva: Toni Aurella.
Lavan ahkerin työläinen on pikkuveli, Pól, 66, joka jonglööraa soittimien välillä, johtaa bändiä ja yllyttää yleisöä mukaan lyömään tahtia. Olemme tottelemaan opetettu kansa, joten läpsytämme käsiämme kiltisti tasatahtiin.
Kuin varkain loputkin yhtyeestä on ripoteltu paikoilleen. Tämä on perheyritys – Clannad kirjaimellisesti tarkoittaa ”dobhairilaista perhettä” – joten sisaruskolmikon taakse linnoittautuvat Máiren lapset, Aisling ja Paul sekä Noel-eno. Vain rummuissa häärii ulkopuolinen, englantilainen Ged Lynch. Tosin ei olisi mikään uutispommi, jos hänenkin taustastaan paljastuisi joku Donegalin kreivikunnan Brennan tai Duggan.
Yksi puuttuu. Pádraig Duggan, enokaksosten toinen osapuoli, kuoli vuonna 2016. Yksinäinen Noel istuu keskellä kitaransa kanssa kivikasvoisena kuin jokin esikelttiläinen jumala. Yhtye pitää pienen hiljaisen hetken poismenneitä kunnioittaakseen.
Pyhää sukuyhteyttään korostaakseen bändi tulkitsee isoäidiltä – tietenkin! – opitun maatyölaulun Crann Úll. Tuttu kappale samannimiseltä albumilta etäiseltä 1970-luvulta.
Eräs keskeinen teema irlantilaisessa kansanmusiikissa tai ainakin Clannadin esityksissä on eloping, rakastavaisten karkaaminen yhdessä. Sukutarina siinäkin taustalla. Sisarusten äiti, Máire Duggan, oli rehtorin tytär, joka seurusteli Leo Brennan -nimisen viihdemuusikon kanssa. Ankaralla 1950-luvulla näin epäsäätyinen liitto ei olisi tullut kuuloonkaan. Joten mitä tekivät nuoret? Livahtivat sulhasmiehen kotiseurakuntaan Brennanien klaanille tutun papin pakeille neuvottelemaan, josko tämä äkkiä vihkisi. Asialla oli kiire jo siksikin, koska neiti Duggan oli kolmannella kuulla raskaana.
Clannad panee siis tulkiten letkeästi laukkaavan kansanlaulun Éirigh is cuir ort do chuid éadaigh. Nimi tarkoittaa ”nouse ylös ja pue päällesi” ja tietenkin kertoo rakastavaisista, jotka joutuvat etsimään yhteistä onneaan vähän loitommalta.
”Tosiaan, me laulamme paljon gaeliksi”, Pól huomauttaa. ”Joten jos ette tätä tienneet, olette luultavasti tulleet väärään konserttiin.”
Yleisö hörähtää.
Viimeisenä ”vanhoista karkulaislauluista” soitetaan mahtava, ylevä Coinleach Ghlas an Fhómhair. Alkujaan jo vuonna 1974 äänitetty kappale nousi mukaan myös vuoden 1983 Magical Ring -albumille ja useille kokoelmille. Eikä ihme. Se on yksi maailman kauneimmista balladeista.
Clannadin jäähyväiskiertue on venynyt ylipitkäksi prosessiksi. Ennen pandemiaa aloitettu konserttien sarja katkesi kesken kaiken ja joutui pölyttymään kaksi vuotta naftaliinissa. Uudelleenkäynnistyksen jälkeen kaikki on pitänyt aloittaa melkein alusta. Piti opetella uudelleen soittamaan ja laulamaan yhdessä. Piti opettaa maskiensa ja etätöidensä taakse piiloutunut yleisö osallistumaan ja osoittamaan tunteitaan.
Ei sillä, etteikö Clannad tekisi kaikkensa taluttaakseen suomalaiset faninsa liki kädestä pitäen nauttimaan yhteisestä hetkestä lempiyhteensä kanssa. Yhdeksänsäkeistöinen kansanlaulu kahdesta samaa miestä riianneesta siskoksesta laulatetaan yhteistyössä katsomon kanssa. Kun eturivi näyttää hiukan huolestuneelta, Pól uhkaa yleisöä biisin pidemmällä 52-osaisella versiolla. Sitten pitäisi hitaimmankin osata laulaa mukana. Sanat sentään ovat englanniksi.
Sing aye dum, sing aye day!
Interaktiivisuuden järkyttämää yleisöä lepytellään pian hiukan tutummalla Newgrange-kappaleella, vaikka tätäkään ei aivan ilman suolaa tarjoilla. Retoriseen kysymykseen Suomen mahdollisista neoliittisen kauden talvipäivänseisausoptimoiduista megaliittihaudoista vastataan vaikenemalla molemmilla kansallisilla kielillämme.
Ensimmäinen setti lähenee loppuaan. Thíos F’án Chóstan jälkeen päästään yhteen konsertin toivotuimmista kohdista. Clannad esittää katkelmia Robin of Sherwood -sarjan soundtrackilta. Kyseinen televisiosarja esitettiin melko tuoreeltaan myös Suomessa 1980-luvun puolivälissä ja se oli ehkä suurimmalle osalle suomalaisyleisöstä ensikosketus Clannadin musiikkiin. Sen huomaa myös Kulttuuritalolla. Koko katsomo mylväisee innosta, kun bändi aloittaa teemakappaleella Robin (The Hooded Man). Sikermä etenee läpi Sherwoodin maagisen metsän haikeana, mystisenä, täynnä atavistisia voimia. Harpun unenomainen näppäily, syntetisaattorimaton päällä luikerteleva huilu. Vain Máiren ääni ei kestä enää rasitusta. Hän taistelee potpurin läpi.
Kun bändi vetäytyy tauolle, yleisö on täynnä metsän henkiä, pelottavia luonnonvoimia.
Pitää käydä tilaamassa vielä yksi Branca Mentha.
Lyhyen välitunnin jälkeen Clannad on virkistäytynyt ja on aika paiskata tuleen illan toinen setti.
Macalla-albumilta on listalle mahtunut peräti neljä kappaletta, joista Caislean Óir saa kunnian aloittaa toisen näytöksen. Tunnelmallinen teos muistuttaa konsertin alun folk-balladeja, vaikka on elektronisine soittimineen aavistuksen nykymuotoisempi kappale. Ajallisesti biisi on samalta luomiskaudelta kuin edellisen osuuden päättänyt Robin of Sherwoodin ääniraita ja sitä käytettiinkin saman sarjan viimeisellä, kesken jääneellä kaudella.
Clannadin lavadynamiikka heijastelee kiehtovasti aikakautemme epävarmuutta. Brennanin sisarukset vaikuttavat jokainen tekevän lähinnä omaa juttuaan. Ciáran näppäilee milloin akustista, milloin sähköistä kontrabassoaan juurikaan sivuilleen vilkuilematta. Máire säätää haparoiden harppuaan ja hakee katsekontaktia veljiinsä. Pól pyörittää valtavaa soitinarsenaalia, hyppii ja pomppii omalla lavanpuoliskollaan koettaessaan paimentaa vanhempia sisaruksiaan yhteistyöhön.
Takarivissä Ged, Noel sekä sisarukset Aisling ja Paul pitävät pakan kasassa.
Aisling Jarvis saakin yhä enemmän vastuuta keikan edetessä. In a Lifetime saa uuden muodon äidin ja tyttären duettona. Äärettömän lahjakas multi-instrumentalisti Aisling vie vahvalla äänellä laulua antaen Máirelle hyvin ansaittua ja todella kaivattua lepoa.
”Tämä kappale on alun perin tehty Bonon kanssa, mutta hän ei voinut olla täällä tänään covid-rajoitusten takia”, väsymätön Pól veistelee biisin jälkeen.
Yhtyeen viimeisin – viimeinen? – albumi on vuonna 2013 purkitettu Nádúr. Edellisestä studiolevytyksestä oli tuolloin jo ehtinyt kulua kuusitoista vuotta. Rhapsody na gCrann on letkeän geneerinen folk-rallatus, josta ei jää mieleen juuri muuta kuin Aislingin taidokas busukityöskentely.
Vaikka Pól Brennan toimii yhtyeen puhemiehenä, se ei tarkoita, että toiset jäsenet olisivat hiljaa. Koko konsertin läpi sisarukset korjaavat ja jatkavat toistensa puheita kuin seitsemänkymppiset Tupu, Hupu ja Lupu. Välillä sanailu äityy eräänlaiseksi takapenkin kinasteluksi, jonka lomassa yhtye onnistuu kuitenkin sekä esittelemään seuraavan kappaleensa – Hourglass – että omistamaan sen Ukrainan kansalle, jonka kamppailun he sulkevat ajatuksiinsa ja rukouksiinsa.
Skottigaeliksi laulettu ponteva Mhorag’s na horo Gheallaidh johdattaa konsertin loppumetreilleen.
A Celtic Dream on tehty vuonna 2020 osaksi yhtyeen suurta 50-vuotisjuhlakokoelmaa, joten se on pakko esittää. Valitettavasti. Kappaleessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta se onkin sen ainoa ominaisuus. Väsynyt biisi on suunnannut katseensa tiukasti menneisyyteen, menetettyyn ja kadotettuun. Máire Brennanin särkynyt ääni kuulostaa lähes voipuneen katkeralta. Hänen elämänsä on ollut kuin suoraan Johnny Cashin muistelmista revitty. Raskasta päihteidenkäyttöä, paskoja ihmissuhteita, elämää tien päällä, uskovaisen ihmisen loputonta synnintuntoa ja pyrkimystä unohdukseen tai armoon. Kaikkea sitä, mitä ei haluaisi ajatella, mutta mikä on pakko palauttaa mieleen konserttilava konserttilavalta maasta toiseen. Hidas kappale raahautuu ontuen loppuunsa aina viimeiseen tinapillin murheelliseen ujellukseen.
Onneksi alakuloisuudelle on vastalääkkeensä. Níl Sé Ina Lá on esitetty bändin jokaisella keikalla aina 1970-luvun alusta asti. Täydellinen jamibiisi. Soolovuoro annetaan jokaiselle intrumentille vuorollaan letkeän rytmin koskaan kokonaan katoamatta. Tästähän tässä on ollut koko ajan kysymys. Iloisia muusikoita, jotka haluavat esitellä taitojaan. Kulttuuritalo sulkee Clannadin rakastavaan syliinsä, ehkä rakennus hautoo omassa punatiilisessä muistissaan vanhoja progekeikkoja vasemmistovuosiltaan.
Setti päätetään suurimmilla valtavirtahiteillä. Viimeinen mohikaani -elokuvan soundtrackilta ammennetut I Will Find You ja Closer to Your Heart saavat yleisön reagoimaan lähes oma-aloitteisesti. Enempää ei voi suomalaisilta vaatia.
Konsertin huipennus on Ajojahti-minisarjan tunnuskappale Theme from Harry’s Game vuodelta 1982. Se oli Clannadin kaikkien aikojen suurin menestys ja ainoa gaelinkielinen hitti Ison-Britannian sinkkulistalla – ikinä. Pohjattoman surullinen, hidas kappale saa aivan uutta resonanssia neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja käheämmin laulettuna.
Keikan päättää Dúlamán, vanha irlantilainen työlaulu, joka tietenkin karkaa jälleen jammailun puolelle.
Karkaamisesta puheen ollen Clannad kutsutaan loppukumarrusten jälkeen lavalle suorittamaan encore. Ja mistäpä muusta Téir Abhaile Riú kertoisi kuin flirttailusta ”Máiren” ja pillipiiparin kanssa. Brennanin perheen tarina. Vielä kerran.